Tuleeko suomi isolla?

Suomi, pieni mutta suuri: pohdintoja alkukirjaimesta ja kielen voimasta

Olen aina tuntenut pientä ristiriitaa sisälläni, kun kirjoitan “suomi”. Oma äidinkieleni, se kieli, jolla ajattelen, tunnen ja uneksin, kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Välillä se jopa vähän viiltää sydämessäni, ikään kuin vähättelisin jotain valtavan arvokasta. Tulee sellainen tunne, että pitäisi jotenkin alleviivata sen tärkeyttä, nostaa se jalustalle isolla kirjaimella.

Muistan hyvin, kun lapsena opettelimme kirjoittamaan kirjaimia. Isot kirjaimet tuntuivat jotenkin tärkeämmiltä, virallisemmilta. Niitä käytettiin nimissä, paikoissa, ja ne antoivat sanoille arvokkuutta. Pienet kirjaimet taas olivat arkisia, tavallisia. Niinpä ajatus, että juuri suomi, se kieli, jolla minua on rakastettu ja kasvatettu, kuuluisi tähän “tavallisten” joukkoon, tuntui aluksi oudolta.

Mutta sitten aloin ymmärtää jotain syvempää. Kieli itsessään ei ole vain iso tai pieni kirjain. Se on paljon enemmän. Se on se, miten me ilmaisemme itsemme, miten rakennamme yhteyksiä toisiimme, miten luomme maailmaa ympärillämme. Suomi on se nauru, jonka kuulen isovanhempieni jutellessa savolaismurteellaan, se on se runo, jonka löysin mummoni vanhasta laatikosta, se on se hiljainen ymmärrys, joka syntyy, kun katsomme ystävän kanssa samaa järvimaisemaa.

Kielen voima ei piile sen alkukirjaimen koossa, vaan sen sisällössä. Se on täynnä tunteita, ajatuksia, muistoja ja kokemuksia. Se on kaikkea sitä, mitä me olemme. Ja pienellä alkukirjaimellaankin se säilyttää tämän voimansa. Pikemminkin se jopa korostaa sitä: se on arkipäiväistä, läsnä joka hetki, ei jotain ylhäistä ja kaukana olevaa.

Mietin usein, mistä tämä käytäntö alkukirjaimien suhteen oikein juontaa juurensa. Kielitieteilijät varmasti osaisivat kertoa tarkat historialliset syyt, mutta minulle, tavalliselle suomalaiselle, se tuntuu liittyvän jotenkin suomalaiseen vaatimattomuuteen ja tasa-arvoisuuteen. Emme halua korostaa mitään liikaa, vaan pyrimme siihen, että kaikki olisivat samalla viivalla. Kieli on osa tätä samaa ajattelutapaa.

Esimerkiksi englannissa kansallisuudet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella (“Finnish”), mikä antaa sille ehkä enemmän painoarvoa, mutta samalla tekee siitä ehkä myös hieman etäisemmän. Meillä suomalaisilla “suomi” on osa meitä, se virtaa veressämme, eikä sen tarvitse korostua millään erikoisella tavalla.

Vaikka joskus pieni alkukirjain hieman kaihertaakin, olen lopulta päätynyt siihen, että se sopii suomelle hyvin. Se on kuin pieni, mutta voimakas kivi, joka on juurtunut syvälle suomalaiseen maaperään. Se on kieli, joka on muovannut meitä ja jonka me olemme muovanneet. Se on kieli, joka elää ja hengittää meidän kanssamme. Ja se on kieli, joka ansaitsee kaiken kunnioituksemme, alkukirjaimen koosta riippumatta.

Niinpä kirjoitan edelleen “suomi” pienellä, mutta sydämessäni tiedän, että se on suuri. Se on niin suuri, että se täyttää koko maailmani. Ja se on minulle riittävä.

#Alussa #Isolla #Suomi