Minkä ikäisenä kutsunta?

Huh, 18 vuotta… Tuntuu ihan kuin eilispäivältä. Se ikä, se kutsunta. Vieläkin muistan sen painon rinnassa. Sekoitus… jännitystä, ehkä vähän pelkoa, ja outoa uteliaisuutta. Niin kuin olisi astumassa johonkin tuntemattomaan. Iso juttuhan se oli, tai ainakin siltä se silloin tuntui. Se raja, siinä se meni, lapsuuden ja… no, aikuisuuden välissä. Muistan miten odotin sitä kutsuntapäivää, ja samalla ehkä vähän pelkäsinkin.

Kutsunnat itse… No, vähän outo kokemus. Istuimme siellä rivissä, kaikki vähän hermostuneita. Muistan miten yritin näyttää coolilta, vaikka sisällä vatsassa möyri. Lääkärintarkastus, mitä kaikkea sitä pitikään tehdä… Kysymyksiä, paljon kysymyksiä. Mihin sitä haluaa armeijassa? Tai no, halusiko ollenkaan? Entä jos ei halunnutkaan? Mieleeni tulee se yksi kaveri, joka oli aivan paniikissa. Hän halusi ehdottomasti siviilipalvelukseen. Muistan hänen kalpean kasvonsa, ja sen miten hän hikoili. Minä itse olin ihan pihalla, en tiennyt yhtään mitä halusin. Oliko se edes oikea kysymys siinä vaiheessa?

Jotenkin absurdia koko homma. Niin… suomalaista. Tällainen… rituaali. Kaikki miehet sen läpi käyvät. Tai ainakin suurin osa. Olikohan se jotain 70-80% miehistä, jotka käyvät armeijan? En muista tarkalleen. Mutta joka tapauksessa iso osa. Ja minä olin yksi heistä. Siinä sitä sitten oltiin, aikuisuuden kynnyksellä. Ja kaikki alkoi siitä oudosta, hieman pelottavasta, mutta lopulta ihan… no, tavallisesta kutsunnasta. Mitä siitä jäi käteen? Muistoja. Ja ehkä vähän… ymmärrystä itsestä. Ja siitä, mitä tarkoittaa olla suomalainen mies.