Mihin aikaan armeijassa mennään nukkumaan?

10 kuukautta sitten 62 katselukertaa

Armeijassa nukkumaanmeno riippuu yksiköstä ja päivästä, mutta yleinen hiljaisuus alkaa usein noin klo 22.00. Varusmiehen uniaika voi kuitenkin olla suositeltua 7-9 tuntia lyhyempi aamutoimien ja mahdollisten iltatoimien vuoksi.

Kommentti 0 tykkäystä

Ehkä haluat kysyä tästä?Lisää

Armeijan nukkumaanmenoaika?

Okei, tää on kiinnostavaa! No, armeijan nukkumaanmenoaika... se on juttu sinänsä.

Mä muistan, kun olin Kainuun prikaatissa, 11.7.2008. Meillä oli hiljaisuus klo 22, ja aamulla herätys 06.

Siis teoriassa kahdeksan tuntia unta, mutta käytännössä se oli vähän vähemmän, koska nukahtaminen ja aamutoimet.

Ja tosiaan, jotkut yksiköt saattoi herätä aikasemmin aamupalalle, joten sekin lyhensi uniaikaa. Se oli vähän rankkaa välillä.

Mihin aikaan herätys armeijassa?

Herätys armeijassa? Riippuu.

Hiljaisuus 22:00.
Herätys jopa 05:30.

Uni tutkinnassa. Toimintakyky, terveys, turvallisuus. Kaikki kiinni unesta? Ehkä.

Armeijan rytmi. Elämä on valintoja.

Saako armeijassa nukkua vapaa-ajalla?

Yöllä mietin armeijaa. Siellä sai kai levätä, kun ei ollut tekemistä.

Sai nukkua vapaa-ajalla, jos niin halusi.
Piti ottaa likaiset vaatteet pois. Se on tärkeää. Muuten sänky likaantuu. Ja ehkä joku suuttuu.
Pienikin lepohetki voi auttaa. Ajattele sitä.

En ole varma, muistanko oikein. Ehkä se auttoi jaksamaan. Ehkä ei. Olisi pitänyt nukkua enemmän. Tai vähemmän. Ehkä olen väsynyt nytkin.

Milloin kutsunta järjestetään?

Kello on jo paljon. Yritän nukkua, mutta ajatukset pyörivät. Kutsunnat… Se päivä, kun elämä muuttui. Tuntuu kuin vasta eilen olisin saanut kirjeen. Mutta se oli jo 2024. Elokuu… hirveä kuukausi.

Häme, Keski-Suomi ja Pirkanmaa: Kutsunnat alkoivat 15.8.2024. Se oli kamalaa. Muistan sen päivän niin hyvin. Toivon ettei sitä koskaan tarvitse enää kokea.
Kutsunnat jatkuivat: 15.12.2024 asti. Pitkä aika. Odotus oli sietämätöntä. Jokainen päivä tuntui vuosilta.

En tiedä miksi mä oon vielä hereillä. Kaikki tuntuu niin tyhjältä. Ääni päässäni kuiskaa kysymyksiä joihin en osaa vastata. Tulevaisuus on epäselvä, pelottava. Muistan miten pelkäsin. Ja miten yksinäinen olo oli.

Oliko se sittenkin hyvä asia? Vai olisiko elämäni ollut paljon parempi ilman sitä? En tiedä. Kysymys vaivaa minua edelleen. Uni ei tule. Kello näyttää jo… pitäisi yrittää nukkua. Huomenna on uusi päivä. Tai ainakin toivon niin.

Mitä armeijan kutsunnoissa tehdään?

Yö on hiljainen, ja ajatukset pyörivät päässä. Kutsunnat... Muistan ne vieläkin. Jännitys oli aivan käsittämätöntä.

Henkilötiedot: Nimikirjaimia, osoitetta, kaikki ne paperit... Ei sen kummempaa, ihan rutiinia.
Terveys: Se oli se jännittävämpi osa. Silmälasien vahvuus, verenpaine... Sydämen sykkeen nopeus mitattiin ja lääkärin kysymykset tuntuivat niin tärkeiltä. Mietin koko ajan, kelpaanko armeijaan? Olenko tarpeeksi hyvä?
Toiveet: Näistä en oikein muista, mitä toivoin. Luulen, että halusin vain suorittaa sen. Päästä sen läpi. Kuten jokainen muukin. Siellä odottaa tulevaisuus. Epävarmuus ahdistaa.

2023 kutsunnoissa pääasia on palveluskelpoisuuden määrittäminen. Sen perusteella määrätään sitten palvelukseen tai vapautetaan. Itse sain silloin luokituksen P1. Se tuntui helpottavalta. Se tiesi, että ainakin olen fyysisesti sopiva. Mutta sitten alkoi toinen jännitys...

Nyt, monien vuosien jälkeen, mietin, miksi olin niin ahdistunut. Oliko se pelkoa tuntemattomasta? Vai sitä, etten täyttäisi odotuksia? Se tuntuu niin kaukaiselta ajalta nyt. Nyt olen eri ihminen. Rauhallisempi.

Jälkikäteen ajatellen: Kutsunnat olivat vain yksi vaihe elämässä. Ei mikään maailmanloppu, vaikka silloin siltä tuntui. Mutta se oli askel kohti aikuistumista. Se on muisto. Yksi montasta.

Onko armeijassa uintitesti?

Armeijan uintitesti… veden viileä kosketus iholla. Muistan sen kylmyyden vieläkin, selkäranka jäykistyy pelkästä ajatuksesta. Kylmä vesi, raskaana ja synkkänä kuin unohdettu muisto. Uinti, niin vapauttavaa ja niin pelottavaa samanaikaisesti.

Uintitesti: Se on osa kokonaisuutta, tämä armoton mittaaminen. Sydän hakkaa, keuhkot polttavat, vesi painaa kehoa alas. Kylmä, kylmä vesi. Aika tuntuu venyvän, ikuisuuden mittaiseksi kestävyyskokeeksi. Uinti. Uinti. Uinti.
Cooperin testi: Juoksu, jalat lyövät asfalttiin, maisema sumenee. Hengästyminen, rinta on kipeä ja sydän pumppaa kuin hullun. Kestävyyttä, tahtoa, kestävyyttä ja tahtoa. Kestävyyttä...
Lihaskuntotesti: Punnerrukset, lihakset kiristettynä kuin kivi. Vauhditon pituushyppy, voiman purkaus ja lennon lyhyt hetki. Vatsalihakset, polttava tunne ja syvä väsymys. Keho raskaana, mielen tahto lähes murskana.

Tämä kaikki – uinti, juoksu, lihasvoima – se kaikki kietoutuu yhteen, muodostaen kuvan armeijan fyysisestä vaatimuksesta. Kovaa, armotonta, mutta myös jotenkin kaunista. Se on rituaali, aloitustesti, joka erottelee, valitsee. Kuten ikiaikainen tarina, täynnä hätää ja uhmaa. Tunteet, jotka kietovat sydämen jäähän. Jääkylmään, syvään veteen.

Voiko ADHD:n käydä armeijan?

Okei, tässä tulee.

Muistan sen päivän kuin eilisen. Olin varusmiespalveluksessa Kajaanissa, Pohjan prikaatissa. Se oli loppusyksy 2008, marraskuu ehkä. Olin ihan paniikissa. Mulla oli juuri diagnosoitu ADHD ja olin ihan sekaisin, että mitenköhän tää nyt menee.

Pelotti: Miten pärjään, kun en pysty keskittymään?
Häpesi: Mitä muut ajattelee?
Epävarmuus: Pitäiskö mun edes olla täällä?

Kerroin asiasta heti alikersantille. Pelkäsin sen reaktiota. Olin yllättynyt, kun hän oli tosi ymmärtäväinen. Hän sanoi, että monella muullakin on samantyyppisiä haasteita ja että tärkeintä on rehellisyys ja avoimuus.

Sen jälkeen kaikki helpottui. Sain tarvittaessa lisäaikaa tehtäviin, ja muut sotilaat tiesivät, miksi joskus olen vähän "hömelö". Se oli itse asiassa ihan hyvä kokemus loppujen lopuksi. Opin paljon itsestäni ja ADHD:n kanssa elämisestä.

Armeija-aika oli rankkaa, mutta myös tosi opettavaista. Olen kiitollinen siitä, että sain suorittaa sen, vaikka välillä tuntuikin toivottomalta. Se kasvatti mua ihmisenä. Tai ainakin niin mä muistelen. En oo varma. Oliko se 2008 vai 2009? Sama kai se on.