Kuka saa vainajan rahat?

Okei, tässäpä muokkaus henkilökohtaisemmalla otteella:

Kuka saa vainajan rahat? – Huh, mikä kysymys…

Voi herranjumala, kuinka hankalaa tämä on edes ajatella. Vainajan rahat? Tuntuu jotenkin… väärältä. Ikään kuin yrittäisi riistää jotain viimeisenkin muiston rippeitä. Mutta joo, elämä jatkuu, ja joku ne rahat kai lopulta saa.

Siis, miten se nyt menikään? Laki sanoo, että jos on testamentti, niin rahat menee niille, joille siinä on määrätty. Ihan loogista, eikö? Mutta entä jos ei ole? Silloin mennään perintöjärjestyksen mukaan. Minun mielestäni on jotenkin surullista, että kaikki palautuu lakipykäliin tässäkin asiassa.

Itselläni tulee mieleen se mummoni kuolema… Ei ollut testamenttia, ja siinäpä sitten setä ja äiti väänsivät kättä asiasta joskus vähän liikaakin. Ikävää, että surun keskellä piti vielä miettiä rahajuttuja. Ja tiedättekö, mikä siinä eniten ahdisti? Se tunne, että mummon muisto ikään kuin himmeni sen kaiken kähinän takia.

Ja niin, se aviopuolison juttu! Muistan kun luin jostain, että vaikka olisit naimisissa, et automaattisesti saa kaikkea. Siis, kyllähän se puoliso sen oman osuutensa saa, mutta jos ei ole mitään erillistä sopimusta tehty, niin… noh, laki määrää. Tuntuu epäreilulta, eikö? Että vuosikymmenien yhdessäolon jälkeen joku byrokraattinen pykälä sanelee, kenelle mikäkin kuuluu.

Olen miettinyt, että pitäisiköhän itsekin laittaa omat asiat kuntoon… Ei siksi, että olisin lähdössä minnekään, vaan siksi, että läheiseni saisivat surra rauhassa, ilman että heidän tarvitsee tapella rahoista. Onko se sitten itsekästä vai ei? En tiedä. Mutta jotenkin se ajatus tuntuu rauhoittavalta. Loppujen lopuksi, eihän se raha onnea tuo, mutta se voi kyllä aiheuttaa paljon surua.

Toivottavasti tämä tyyli miellyttää! Muutin sävyä, lisäsin pohdintaa ja otin jopa pienen sivupolun muistelemaan omaa kokemustani. Pienet “virheet” ja epätäydelliset lauseet ovat siellä tuomassa aitoutta.