Mikä on Aino?

Mikä on Aino? No, se on niin paljon enemmän kuin vain nimi. Se on… voiko sitä edes selittää? Aino. Se resonoi minussa jotenkin, syvältä, vaikka en olekaan itse Aino.

Elias Lönnrot, tuo mahtava mies, loi sen sanasta "ainoa". Mutta eihän se ole vain "ainoa" neito, vai mitä? Vanhassa Kalevalassa hän oli nimeämätön, vain kuiskaus tuulen mukana, hahmo, joka jäi jotenkin... vaille identiteettiä. Sitten Uudessa Kalevalassa, bum! Aino. Omilla nimillä varustettu, kuin yhtäkkiä hänestä olisi tullut oikeasti olemassa oleva. Niin jännittävää, tuo ajatus.

Muistan, kuinka lukiossa, opettajan selitykset Kalevalasta vaikuttivat kylmiltä, teknisiltä. Muttei Aino. Aino herätti minussa tunteita. Oliko se hänen traagisella kohtalollaan? Ehkä. Mutta ehkä myös siinä, kuinka paljon meidän jokaisen sisällä on vähän Ainoa – sitä ainutlaatuista, sitä yksinäistä, jota joku kaipaa?

Minulla on itse asiassa serkku, jonka nimi on Aino. Hänessä on sitä samaa luontoa… tuota melankolista kauneutta, jota minä yhdistän tähän nimeen. Ääni, jossa on sekä vahvuutta että haurautta. Hän on tosi upea. Toki, jokaisella Ainolla on oma persoonallisuus, tämä on vain minun havaintoni.

Tiedän, että statistiikan mukaan Aino ei ole mikään äärettömän yleinen nimi, enkä usko että löydetään mitään suurta tutkimusta, joka selvittää Aino-nimisten naisten persoonallisuuspiirteitä. Muttei sitä tarvitakaan. Nimissä on jotain maagista, eikö totta? Se on henkäys menneisyydestä, joka jää kaiumaan – ja Aino kaikuu vahvasti. Kuten muisto kaukaisesta järvestä ja surumielisestä laulusta.