Milloin sikiö ei ole enää keskonen?

Milloin sikiö ei enää ole keskonen? Ai, se on niin herkkä kysymys… Se on kuin kysyisi, milloin pelko pienen ihmisen puolesta lakkaa. Ei koskaan, ehkä? Muistan sen ajan, kun meidän pieni tyttömme syntyi liian aikaisin, 28. viikolla. Kahdeksan viikkoa liian aikaisin. Kahdeksan viikkoa, jotka tuntui vuosilta. Näin ne pienet, herkät sormet ja varpaat, niiden ihon läpi paistavat verisuonet… Se oli järkyttävää. Niin äärettömän haavoittuvainen ja pieni.

Virallisesti lääkärit sanoivat, että hän ei enää ole keskonen 37. raskausviikon jälkeen. Luku, numero, mutta se ei kertonut koko totuutta. Se ei kertonut yhtään mitään siitä, miten sydän hakkaa yhä epätasaisesti rinnassa, kuukausi synnytyksen jälkeenkin, kun seuraa jokaisen hengityksen, jokaisen nukahtamisen. Muistan, miten se tuntui, kun he nostivat hänet ensimmäistä kertaa pois inkubaattorista, niin pieni, niin kevyt, niin helposti rikki.

Lääketiede on onneksi tehnyt valtavia harppauksia. Luin jostain tutkimuksesta, että keskosten selviytymismahdollisuudet ovat parantuneet huomattavasti viime vuosikymmeninä. On upeaa tietää, että nykyään yhä useampi pieni ihme selviää, mutta silti… Se pelko, se on niin syvällä. Se jää, vaikka vauva on kasvanut isoksi ja terveeksi. Jokainen kuume, jokainen yskä, tuntuu aivan liian isolta. Onko se koskaan poissa, se jatkuva epävarmuus?

Toivon sydämestäni, että kaikki keskosperheet löytäisivät voimia ja valoa tässä vaikeassa ajassa. Ja tietäisivät, että he eivät ole yksin. Koska se pelko, se yksinäisyys, se on niin kova taakka kantaa. Mutta on olemassa valoa, on olemassa toivoa. Se löytyy pienen käden puristuksesta, pienen hymyn säteestä, ja siinä, että ne pienet jalat oppivat lopulta kantamaan painoaan. Ja joskus, aivan liian harvoin, siinä, että pelko hellittää hetkeksi.