Mitä isän serkku on minulle?

Mitä isän serkku oikein on minulle? Pikkuserkku, tietenkin. Tai pikkuorpana, kuten joku joskus sanoi. Kuulostaa niin...etäiseltä. Kylmä sana, pikkuserkku. Ei se kuvaile sitä tunnetta, sitä himmeää, mutta silti olemassa olevaa sidettä, jota verisukulaisuus luo.

Muistan yhden kesän mökillä. Olin ehkä viisi, ehkä kuusi. Isän serkun lapset, siis omat pikkuserkkuni, juoksivat ympäriinsä kuin villit hevoset. Me rakennettiin hiekka-linnoja, jotka meri heti söi. Nauroimme äänekkäästi, ja aurinko paistoi. Muistan sen auringon, ihan todella, sitä lämmintä ihoa. Se oli ihanaa, ehdotonta lapsuuden onnea.

Miksi yhteydenpito sitten hiipui? Elämä ottaa välillä ohjat, niin vain tapahtuu. Aikuiset asiat, etäisyydet, arki. Se on valitettavasti niin totta, enkä ole ainoa, jolle on käynyt näin. Luin jostain, että jopa 70 % ihmisistä menettää yhteyden joihinkin sukulaisiiinsa ajan myötä. 70 %! Se kuulostaa aika hurjalta luvulta, eikö?

Nyt tunnen ikävää. Ikävää lapsuuden kesiin ja siihen auringon lämmittämään ihoon. Ikävää yhteyteen, joka on kadonnut kuin hiekka tuulen mukana. Onko mahdollista löytää se takaisin? Onko liian myöhäistä? Ehkä yritän ottaa yhteyttä. Ehkä soittaisin...tai laittaisin viestiä. Tai ehkä mä en uskalla. Mitä jos he eivät halua kuulla minusta? No, yrittää pitää. Onhan se pala sukuhistoriaa, jonka haluan pitää hengissä.