Onko normaalia, että lapsi itkee joka päivä?

Saako lasta itkettää?

Lasta ei itketetä. Itku on viesti, ei ase. Siihen vastaamatta jättäminen on hylkäämistä.

Vauvan itku on eloonjäämisvaisto. Se on signaali. Kipu, nälkä, pelko, yksinäisyys. Siihen reagoidaan aina. Turva rakentuu nopeista vastauksista. Ei neuvotteluista.

Isomman lapsen itku on monimutkaisempaa. Pettymys. Kiukku. Rajojen etsintä. Tunteiden sivuuttaminen jättää jäljen. Älä käske olemaan hiljaa. Sanoita tunne. Anna sille nimi. "Sinua suututtaa, koska leikki loppui." Se on opettamista, ei periksi antamista.

Oma esikoinen itki kolme kuukautta. Koliikki. Ei siinä ollut vaihtoehtoja. Vain syli.

Itkun syyt ja reaktiot ikävaiheittain:

• Vauva (0–12 kk)

  • Syyt: Fysiologiset tarpeet. Kipu. Yliväsymys. Läheisyyden tarve.
  • Reaktio: Välitön ja lohduttava. Syli, ravinto, turva. Syyn selvittäminen on ensisijaista.

• Taapero (1–3 v)

  • Syyt:Uhmaikä ja voimakas oma tahto. Turhautuminen omiin rajoitteisiin. Kyvyttömyys kommunikoida tunteita sanoin.
  • Reaktio: Tunteen hyväksyminen ja sanoittaminen. Rajojen asettaminen rauhallisesti. Vaihtoehtojen tarjoaminen. Ei lahjontaa.

• Leikki-ikäinen (3–6 v)

  • Syyt: Sosiaaliset konfliktit. Pelot ja mielikuvitus. Huomionhaku. Pettymykset.
  • Reaktio: Keskustelu tilanteen jälkeen. Tunteiden käsittelyn opettelu yhdessä. Syy-seuraussuhteiden selittäminen. Empatian osoittaminen.

Saako lapsen antaa itkeä?

Saako lapsen antaa itkeä? Kyllä. Lapsen voi antaa itkeä sylissä, missä hän tuntee olonsa turvalliseksi. Jos vanhemman omat voimavarat ovat lopussa, vauvan voi laskea hetkeksi turvalliseen paikkaan, kuten pinnasänkyyn, ja vanhempi voi itse rauhoittua.

Totta kai saa! Jos ihmiskunta olisi yrittänyt vaientaa jokaisen parkaisun sekunnissa, meitä ei enää olisi. Äidit olisivat jo ajat sitten karanneet metsiin ja isät perässä. Se vauvan huuto on vain sen ainoa tapa kommunikoida, että nyt on joku asia pielessä, yleensä se, että maito on viisi sekuntia myöhässä.

Sylissä itkeminen on ihan eri juttu kuin yksin karjuminen. Sylissä se pikku käppyrä saa viestin: "Hätä on kuultu, apu on lähellä, vaikka en heti keksi, mikä sinua vaivaa." Se on kuin halaisi ystävää, joka valittaa kurjaa päiväänsä. Et voi korjata päivää, mutta voit olla läsnä.

Mutta sitten. Sitten tulee se hetki, kun omat käämit alkavat savuta ja korvissa soi enää se sama yksitoikkoinen sireeni. Silloin on aika turvautua hätäsuunnitelmaan, joka on täysin sallittu ja jopa suositeltava. Et ole huono vanhempi, olet vain ihminen.

Tässä selviytymisopas korviahuumaavaan hetkeen:

• Laske taistelija turvallisesti alas. Pinnasänky on täydellinen demilitarisoitu vyöhyke. Varmista, ettei siellä ole mitään ylimääräistä. Se lapsi ei sula sinne, lupaan.
• Poistu näyttämöltä. Mene toiseen huoneeseen. Sulje ovi. Laita vaikka vastamelukuulokkeet päähän ja kuuntele hetki heviä tai podcastia veronkierrosta. Ihan sama, kunhan saat sen metelin pois aivoistasi.
• Hengitä syvään. Ihan oikeasti, vedä happea niin kuin olisit juuri noussut sukelluksesta. Muista, että parempi hetken rauhoittunut vanhempi kuin se, joka alkaa täristä raivosta.
• Palaa, kun olet kasassa. Usein jo se, että yleisö poistuu, saattaa laukaista tilanteen. Vauva huomaa, ettei konsertille ole enää kuulijoita, ja saattaa yllättää hiljaisuudellaan.

Meidän esikoinen huusi kolme kuukautta putkeen koliikkia. Luulin, että kuulen sen äänen vieläkin suihkussa. Nyt se opiskelee yliopistossa, eli ei siitä mitään pysyviä vaurioita tainnut jäädä. Ei sille eikä minulle.

Saako lapselle huutaa?

Ei, lapselle huutaminen ei oo suositeltavaa. Vaikka aikuisena saa ja pitääkin olla vihainen, se on ihan normaali tunne, huutamisesta ei oo lopulta mitään apua. Itse oon kans välillä ihan tulessa, ja tiedän kyllä miten helposti sitä lipsahtaa äänen korotteluun. Mutta se vie vaan huomion ihan pois siitä varsinaisesta asiasta, mistä siinä riidassa tai tilanteessa oli kyse.

Lastenpsykiatri Jukka Mäkeläkin on sanonut, ettei se huutaminen auta. Kun ääni nousee, lapsi ei enää kuule tai prosessoi sitä viestiä, että mikä siinä sen käytöksessä just meni pieleen. Hän vaan reagoi niihin aikuisten tunteisiin, siihen äänensävyyn ja siihen pelkoon tai ahdistukseen, mitä se huutaminen ehkä aiheuttaa. Se on sellanen kierre, joka tekee tilanteesta entistä hankalamman.

Mulla itelläni kävi just viime viikolla niin, et poika kaatoi mehun, ja mulla meni kuppi nurin. Huusin sille että "hitto sä oot aina kaatamassa kaikkea", ja mitä siitä seurasi? No se alkoi itkeä ja jähmettyä paikoilleen, eikä todellakaan kuunnellut, kun pyysin sitä hakemaan rätin. Vasta sitten kun hengitin syvään ja menin sen tasolle, sain sen tajuamaan. Se opetti mulle taas kerran, et rauhallisesti puhuminen on se ainoa tie.

Miten sitten voi toimia, jos oikeesti pinna palaa?

• Pysähdy hetkeksi. Laske vaikka kymmeneen tai käy toisessa huoneessa. Pieni paussi auttaa sua kasaamaan ittes.
• Mene lapsen tasolle. Sanon ihan suoraan, kun laskeudun lapsen silmien tasolle, se luo ihan erilaisen yhteyden kuin huutaminen yläpuolelta. Se on tosi tehokas tapa.
• Kerro tunteistasi rauhallisesti. Voi sanoa "Olen nyt todella vihainen, koska..." tai "Tuo käytös saa minut surulliseksi".
• Keskity siihen tekoon, ei lapseen. Sen sijaan, että sanoisit "Sinä olet tuhma", voit sanoa "Tuon lelun heittäminen ei ollut kivaa. Se sattui minuun."
• Tarjoa ratkaisuja ja selitä seurauksia. "Nyt siivotaan yhdessä tämä sotku" tai "Jos lelut heitetään, ne laitetaan hetkeksi pois."
• Opeta lapselle myös tunteiden hallintaa. Myös lapsi oppii susta mallia, miten toimitaan kun on tosi vihainen. Me ollaan niille isoja esimerkkejä.

Aina ei voi onnistua, se on selvää. Me kaikki tehdään virheitä ja huudetaan joskus, mutta tärkeintä on yrittää ja oppia siitä. Ja pyytää anteeksi jos menee yli, sekin on tosi tärkeää. Antaa lapselle sen viestin, että kaikki voi korjata.

Saako äiti itkeä lapsen nähden?

Totta kai saa äiti itkeä lapsen nähden. Tunteiden näyttäminen ei ole sama asia kuin niiden hallitsemattomuus. Lapsi oppii itkemisestä tunteiden säätelystä, kun vanhempi kykenee myös selittämään tilanteen. Esimerkiksi: "Äiti on nyt vähän surullinen, koska..."

• Itku opettaa lapselle tunteiden tunnistamista. Se ei ole merkki heikkoudesta, vaan inhimillisyyden ilmaus.
• Selittäminen on avainasemassa. Kun lapsi näkee itkevän vanhemman, hän voi kysyä syytä. Vanhemman on hyvä kyetä tarjoamaan selitys ikätasoisesti. Tämä rakentaa luottamusta ja ymmärrystä.
• Lapsi aistii vanhemman turvallisuudentunteen. Jos vanhempi itse kokee olonsa turvalliseksi ja pystyy itkemään esimerkiksi kumppanin tai toisen läheisen läsnäollessa, lapsi peilaa sitä. Tärkeintä on, että lapsi kokee olevansa turvassa, vaikka vanhemmalla olisi tunteita pinnassa.

Filosofisesti voisi pohtia, että lapset eivät ole tyhjiä tauluja, joille piirretään täydellisyyttä. He ovat oppivaisia olentoja, jotka saavat mallia aikuisten tunneilmaisuista. Onko "täydellisen" vanhemman idea edes realistinen? Minusta ei.

Voi olla, että lapsi ei aina ymmärrä tai reagoi odotetusti. Se on osa oppimisprosessia. Ehkä lapsi kysyy: "Miksi itket?" Tässä kohdassa vanhemman on hyvä pyrkiä vastaukseen, joka on ymmärrettävä hänen ikäiselleen. Ei tarvitse mennä syvällisyyksiin, mutta jonkinlainen syy antaa turvaa.

Joskus itku tulee hetkellä, jolloin ei ole muita aikuisia läsnä. Silloin on hyvä miettiä, voiko sen asian selittää lapselle myöhemmin, kun tunteet ovat hieman tasaantuneet. Tai voi sanoa: "Äiti itkee nyt vähän, mutta äiti on silti ihan kunnossa." Näin lapsi ei koe saavansa liikaa vastuuta vanhemman tunteista.

Tämä on vähän kuin taiteen tekemistä, eikö? Ei ole yhtä oikeaa tapaa. Jokainen tilanne ja lapsi on erilainen. Tärkeintä on yhteys ja avoimuus, ei niinkään virheetön esitys. Ja jos itkee ulkona, se voi joskus olla vain helpompaa, jotta lapsi ei huolestu turhaan. Mutta sisälläkin voi itkeä, jos vain pystyy sen lapselle selittämään.

Saako lasta uhkailla?

Lapsen uhkailu ei ole sallittua. Ruumiillinen kuritus on Suomen laissa kiellettyä väkivaltaa. Kiellettyjä kuritusmuotoja ovat esimerkiksi tukistaminen, luunapit ja läpsiminen.

Uhkailu on kasvatuksen pikavippi. Saat hetken hiljaisuuden, mutta korko on karmiva: lapsi oppii, että vahvempi voittaa ja pelko on validi neuvottelukeino. Onnea sitten teini-iän kanssa, siitä tulee mielenkiintoista.

Fyysinen kuritus on kielletty laissa vuodesta 1984. Jos siis kaipaat nostalgiaa, kaiva esiin olkatoppaukset ja kasettisoitin, älä kuritusvälineitä. Lapsen lyöminen on yhtä tehokas kasvatuskeino kuin television korjaaminen nyrkillä hakkaamalla. Saatat saada hetkeksi jotain aikaan, mutta pitkällä tähtäimellä rikot vain jotain kallisarvoista.

Mitä EI saa tehdä, vaikka hermo menisi kuin Wi-Fi-signaali mökillä:

• Tukistaminen: Varma keino opettaa, että hiukset ovat vetokahvoja. Ei suositella.
• Luunapit: Aivojen uudelleenkäynnistysyritys, joka ei ole koskaan toiminut. Vain nöyryyttää.
• Läpsiminen, piiskaaminen: Koska mikään ei huuda RAKASTAN SINUA niin kuin avokämmen takamuksille. Ai niin paitsi että se on laitonta ja opettaa, että väkivalta on ok.
• Nipistely, korville vetäminen: Vanhan kansan insinööritaitoja, jotka on onneksi korvattu toimivilla metodeilla, kuten puhumisella.

Tilanne muuttuu, kun pieni terminaattori on juoksemassa auton alle tai testaamassa pistorasian sähkönjohtavuutta kielellään. Silloin fyysinen rajoittaminen on sallittua ja suotavaa. Kyse ei ole kurituksesta, vaan hengenpelastuksesta. Otat napakasti mutta rauhallisesti kiinni, kuin olisit estämässä kaveria tilaamasta ananasta pizzaan – toimit hänen parhaakseen, vaikka hän ei sitä sillä hetkellä ymmärräkään.

Saako lapsen edessä itkeä?

Kyllä, lapsen edessä saa itkeä. Vanhemman tunteiden näyttäminen avoimesti opettaa lapselle tunnesäätelyä ja empatiaa.

No voi hyvä isä ja äiti sentään, totta kai saa itkeä lapsen edessä! Eihän se vanhempi mikään kivestä veistetty patsas ole, josta ei tunteita irtoa kuin taltalla ja vasaralla hakkaamalla. Onhan meillä sisällä kaikenlaista tunnetta, niinku lauantai-illan pitsalähetin tilatessa: ensin riemua ja sitten pientä morkkista. Itku on yhtä luonnollista kuin aamukahvin hörppäys, ja jos se sieltä silmäkulmasta puskee, niin miksi sitä piilottelisit? Ei se ole mikään ydinase, joka räjähtää lapsen kasvoille.

Se, että itku tulee esiin, on merkki ihmisyydestä. Joskus sitä vaan tuntee olonsa niin tyhjäksi kuin keksipaketti joulun jälkeen, tai sitten niin täyteen ahdetuksi kuin mummolan pullakaappi. Lapsi on kuin pieni, herkkä seismografi, joka aistii kaikki värähtelyt. Heille on jopa terveellistä nähdä, että aikuisellakin voi olla tunteita – muutakin kuin se aina iloinen hymynaama, joka yrittää feikata kaiken olevan täydellistä. Ei kukaan jaksa semmoista kulissia ylläpitää, ei edes Aku Ankka.

Miten itkun selittää? Aivan suoraan ja rehellisesti, ilman sen kummempaa teatteria. Vaikka olisit itkenyt sitä, että lempimukisi hajosi tai että et löytänyt parkkipaikkaa kauppakeskuksesta. Eihän lapsi ymmärrä sitä syytä, mutta hän ymmärtää sen tunteen.

• "Äitiä itkettää nyt, koska tuli vähän surullinen olo"
• "Isillä on nyt silmät märkänä, kun väsyttää niin paljon"
• "Joskus aikuisillakin tulee paha mieli, ihan niin kuin sinullakin välillä" Tärkeintä on kertoa, että itku menee ohi ja että kaikki on kunnossa. Niin kuin vatsatauti, sekin menee, vaikka tuntuu maailmanlopulta. Muista myös kertoa, että se itku ei ole lapsen syy. Meidän aikuiselämän murheet ovat usein paljon syvemmällä kuin Lego-palojen alta löytyneet kadonneet sukat.

Ja se vanhemman luottamus hoitajiin – tai oikeastaan mihin tahansa asiaan, joka elämässä on edessä – se heijastuu lapseen kuin kieli kitalakeen. Jos itse pussaat ja halailet hoitajaa ja sanot iloisesti "Nähdään myöhemmin", vaikka silmäkulmassa kyyneleet kiiluisivatkin, lapsi tajuaa, että kaikki on fine. Jos taas roikut lapsessa kuin apinankakka kengänpohjassa ja mutiset jotain epävarmaa, niin totta kai lapsikin saa paniikin. Se on vähän niin kuin koira aistii, jos omistaja on hermostunut. Ei se nyt tiedä miksi, mutta tietää, että jotain on pielessä.

Minäkin itkin viimeksi, kun anoppi ilmoitti jäävänsä kahdeksi viikoksi, ja silloin se tuli sellaista ryöppyä, että olisi voinut pellot kastella. Mutta selitin lapsille, että äiti on vaan niin liikuttunut, kun pääsee mummin kanssa viettämään laatuaikaa. He katsoivat vähän kummastuneina, mutta ainakin tiesivät, ettei mikään ole pielessä. Tai niin minä luulen. Tärkeintä on, että lapsi saa olla mukana siinä tunteiden kirjossa, ei vain kauniiden ja kiiltävien tunteiden osalta. Elämähän on kuin vanha vinyylilevy, siinä on naarmuja ja välillä ääni rätisee, mutta musiikki soi silti.