Saako lapsen edessä itkeä?

Saako lasta itkettää?

Joo siis tää on ikuisuuskysymys, ja kaikki antaa vähän eri neuvoja. Mut perusjuttu on aika simppeli ku sen tajuu. Kukaan ei tarkota et lasta pitäis jotenki kiusata tai jättää yksin huutamaan tuntikausiksi, ei todellakaan. Se on ihan eri asia.

Pienen vauvan kanssa homma on selvä. Vauva ei itke ilkeyttään tai manipuloidakseen. Se itkee koska sillä on joku hätä. Ja siihen on aina pakko reagoida heti. Ihan aina.

Sitten ku lapsi kasvaa, siitä tulee monimutkasempaa. Meillä ainaki se vanhempi, se Ossi, se oppi jo aika pienenä et itkulla saa tahtonsa läpi kaupassa. Se oli ihan kamalaa kuunnella sitä huutoa mut sit ku tajus et ei sil oo oikeesti mitään hätää, se on vaa vihanen ku ei saanu sitä yhtä just sitä muumi-tikkaria.

Tärkein juttu on erottaa tarve ja tahto. Onko lapsella oikeasti joku hätänä vai onko se vaan kiukkuinen? Siihen ei oo olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa vastausta, se pitää vaan oppia oman lapsen kanssa. Mut se on vaa tosi tärkeetä, siis ihan tosi tärkeetä, että lapsi oppii käsittelemään pettymyksiä.

Tässä vähän nyrkkisääntöjä mitkä on auttanu mua:

• Vauvan itkuun on reagoitava aina. Vauva viestii tarpeistaan: nälkä, märkä vaippa, kipu, läheisyyden tarve. Syliin ottaminen ei lelli vauvaa pilalle, se luo turvallisuutta.
• Taaperon ja leikki-ikäisen itkuun pitää reagoida, mutta ei aina antaa periksi. Tämä on se vaikein kohta. Mene lapsen luo, kyykisty samalle tasolle. Sanoita se tunne. "Sua harmittaa ihan hirveästi, koska nyt piti lähteä puistosta." Mutta puistosta silti lähdetään. Rajat on rakkautta, vaikka se klisee onkin.
• Älä koskaan jätä lasta yksin tunteidensa kanssa. Vaikka et antaisikaan periksi sille kiukulle, ole läsnä. Sano että olet siinä vieressä ja odotat että paha olo menee ohi. Lapsen hylkääminen tunnekuohun keskellä on tosi vahingollista.
• Opeta sanoja tunteille. Kun lapsi huutaa, sano ääneen "näen että olet tosi vihainen". Tai "sinua taitaa surettaa". Kun tunteille tulee nimi, niiden käsittely on helpompaa. Se auttaa ihan oikeesti tosi paljon, vaikka se tuntuu aluks hölmöltä puhua sille huutavalle mytylle.

Eli siis ei, lasta ei saa "itkettää" siinä mielessä, että hänet jätetään pahaan oloonsa yksin. Mutta lapsen pitää antaa tuntea pettymyksen ja kiukun tunteita turvallisen aikuisen läsnäollessa. Se on elämää varten opettelua.

Saako lapsen antaa itkeä?

Saako lapsen antaa itkeä? Kyllä. Itku on vauvan tapa kommunikoida. Joskus se vain on. Sylissä turvaa itkusta huolimatta. Läsnäolo riittää.

Vanhemman raja tulee vastaan. Se on fakta. Kun voimat loppuvat:

• Aseta vauva turvalliseen paikkaan. Esimerkiksi omaan sänkyyn.
• Poistu huoneesta hetkeksi. Viisi minuuttia. Kymmenen.
• Hae omaa rauhaa. Vesi. Ikkunan avaaminen. Puhelin ystävälle.

Minäkin muistan, kun oma poikani huusi tuntikausia. Päähäni sattui. Annoin hänen itkeä turvallisessa sängyssä, kun kävin itse rauhoittumassa toisessa huoneessa. Se ei ollut pahaa vanhemmuutta. Se oli selviytymistä. Vanhemman jaksaminen on lapsen etu.

Mitä voit tarkistaa ensin:

• Onko vaippa märkä?
• Nälkä?
• Onko kuuma tai kylmä?
• Särky? Kuume? (Tämä on tärkeä sulkea pois.)

Jos nämä on tarkistettu, itku voi olla väsymystä, ylistimulaatiota tai vain purkausta. Vauva kestää sen. Sinäkin kestät. Kukaan ei ole täydellinen.

Saako lapselle huutaa?

Saako lapselle huutaa? Ei. Vihainen saa olla, mutta huutaminen on haitallista ja tehotonta. Huutaminen siirtää lapsen huomion pois itse asiasta ja aiheuttaa pelkoa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Ei saa huutaa. Se on vähän kuin yrittäisi sammuttaa tulipaloa bensalla. Hetkellisesti näyttää vaikuttavalta, mutta lopputulos on vain suurempi katastrofi ja palaneen käry.

Kun vanhempi korottaa äänensä desibelitasolle, joka saisi lepakotkin eksymään tutkastaan, lapsen aivot eivät suinkaan ajattele: "Kas, perusteltu palaute, jonka otan oppiakseni." Ei. Ne menevät selviytymistilaan. Se on kuin käyttöjärjestelmän hätäkatkaisu, jonka jälkeen kaikki tallentamattomat tiedostot – kuten se tärkeä opetus – katoavat bittiavaruuteen.

Huutaminen on tehoton kasvatuskeino, koska:

• Se aktivoi lapsen "liskoaivot". Kun stressihormonit tulvivat järjestelmään, oppimiskeskus sulkee ovensa ja pakene-tai-taistele -reaktio ottaa vallan. Lapsi ei enää kuule mitä sanot, ainoastaan miten sanot sen. Hän keskittyy vain selviytymään äänimyrskystä.
• Se on malli huonosta tunteiden säätelystä. Lapsi oppii, että kun on iso tunne, on ok räjähtää kuin ydinvoimala. Onnea sitten teini-ikään, kun tämä oppi kantaa hedelmää ja sinun olohuoneesi on se reaktorin ydin.
• Se syö auktoriteettia. Jatkuva karjuminen muuttuu taustameluksi, kuin rikkinäinen auton varashälytin naapurustossa. Aluksi se säpsäyttää, lopulta sitä ei enää edes kuule. Olet vain se äänekäs mutta vaaraton laite.

Huuto on usein vain vanhemman oma hätähuuto, kun omat työkalut loppuvat. Se on myönnytys omalle avuttomuudelle. Kukaan ei ole täydellinen, ja joskus painekattila kiehuu yli. Olen kerran huutanut itsepäiselle purkinkannelle keittiössä. Se ei auennut senkään vertaa.

Mitä sitten tilalle? Aseta rajat rauhallisesti mutta jämäkästi. Kyykisty lapsen tasolle, katso silmiin ja sano asia napakasti. Jos tuntuu, että oma hermo on palanut loppuun, poistu tilanteesta hetkeksi. Aikuisen tehtävä on olla se aikuinen, ei kilpailla siitä, kumpi saa kovemman raivarin.

Saako äiti itkeä lapsen nähden?

Se oli syyskuun pimeä aamu. Päiväkoti Pilvilinnan eteisessä haisi märkä villa ja desinfiointiaine. Leo, puolitoistavuotias, tarrautui mun jalkaan kiinni, eikä päästänyt irti. Hoitaja odotti vieressä rauhallisena, mutta mun sisällä kaikki huusi. Piti olla reipas aikuinen, esikuva.

Sitten se vaan tuli. Ensin pala kurkussa, sitten silmiä alkoi kirvellä. Yritin kääntyä pois, mutta Leo näki sen heti. Sen pienet kasvot meni ihan hämmentyneiksi. Siinä hetkessä tunsin itseni maailman surkeimmaksi äidiksi. Rikoin lapseni turvallisuudentunteen heti kättelyssä.

Hoitaja sanoi vaan että kyllä se siitä, arki alkaa. Talutin Leon ryhmän ovelle ja kun se sulkeutui, mä romahdin siihen eteisen penkille. Itkin kunnolla vasta autossa, yksin parkkipaikalla. Se helpotti, mutta samalla hävetti ihan kamalasti. Miksi en voinut pidätellä sitä hetkeä?

Tunteiden näyttäminen lapselle on lopulta hyvä juttu, kun sen tekee oikein. Lapsi oppii, että kaikki tunteet ovat sallittuja, myös ne surulliset. Kyse on enemmänkin siitä, miten sen tekee. Se ei saa kaatua lapsen niskaan.

Miten toimia, kun itku tulee lapsen läsnä ollessa:

• Sanoita tunne selkeästi. "Äitiä itkettää nyt, koska minulla on kova ikävä sinua päivän aikana." Tai "Äiti on surullinen, mutta se menee kyllä ohi." Lapsi ei ymmärrä monimutkaisia selityksiä, mutta hän ymmärtää tunteen nimen.
• Vakuuta, ettei se ole lapsen vika. Tämä on ehkä tärkein. Lapsi on egosentrinen ja ajattelee helposti, että hän on aiheuttanut vanhemman pahan mielen. Sano suoraan: "Tämä ei johdu sinusta. Sinä olet rakas."
• Näytä, että tilanne on hallinnassa. Hallitsematon, hysteerinen itku voi olla lapselle pelottavaa. On eri asia itkeä muutama kyynel ja selittää se, kuin romahtaa täysin. Aikuisen pitää pysyä aikuisena ja turvallisena, vaikka surettaisikin.
• Anna fyysistä lohtua. Vaikka itseä itkettää, ota lapsi syliin. Se viestii, että vaikka aikuisella on paha olla, hän pystyy silti huolehtimaan ja tarjoamaan turvaa. Se vahvistaa sidettä.

Lapsen nähden itkeminen on sallittua. Tunteiden näyttäminen on normaalia, mutta lapselle on tärkeää selittää itkun syy ikätasoisesti ja vakuuttaa, että tilanne on aikuisen hallinnassa eikä itku johdu lapsesta.

Saako lasta uhkailla?

Lasta ei saa uhkailla.Ruumiillinen kuritus on laissa kiellettyä lapseen kohdistuvaa väkivaltaa. Nämä ovat kategorisesti kiellettyjä tekoja lapsen kasvatuksessa ja vuorovaikutuksessa.

Uhkaaminen ja ruumiillinen kuritus ovat molemmat ehdottomasti kiellettyjä toimia lapsen kasvatuksessa ja vuorovaikutuksessa. Tämä ei ole pelkkä moraalinen kannanotto, vaan tiukka juridinen rajaus, joka perustuu lapsen oikeuteen fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen.

Mietitäänpä hetki, mitä uhkaaminen pohjimmiltaan tarkoittaa. Se on vallan väärinkäyttöä, jossa lapsi alistetaan pelolla. Lapsen maailmassa uhkailu murentaa turvallisuudentunnetta perustavasti. Miten ihminen voi kehittyä vapaaksi, jos mielessä elää jatkuva pelko rangaistuksesta tai hylkäämisestä? Se on mielen vankila, ei kasvun puutarha.

Ruumiillinen kuritus, kuten läimäyttäminen, tukistaminen tai luunapit, ei ole vain kivun aiheuttamista; se on viesti. Viesti siitä, että aikuisen turhautuminen tai viha oikeuttaa fyysisen voiman käytön heikompaa kohtaan.

Mikä arvo siinä on, kun opimme, että rakkaus ja väkivalta voivat elää saman katon alla, jopa saman käden välittämänä? Lain näkökulmasta tällainen toiminta on suoraan vastoin Suomen lainsäädäntöä, joka on selkeästi kirjattu lastensuojelulakiin ja rikoslakiin.

Pohjimmiltaan kysymys on, millaisen viestin annamme lapsillemme heidän arvostaan ja maailman oikeudenmukaisuudesta. Jos kasvatamme heitä pelolla ja voimalla, opimme, että valta on oikein ja heikompaa saa alistaa. Onko se todella se perintö, jonka haluamme jättää? Se tuntuu kapealta ja surulliselta näkemykseltä ihmisyydestä.

Mitä sitten saa tehdä, jos lapsen käytös on haastavaa?

• Rauhallinen keskustelu: Selitä tekojen seurauksia ikätasoisesti.
• Rajojen asettaminen: Selkeät ja johdonmukaiset rajat antavat lapselle turvaa ja auttavat häntä ymmärtämään yhteiskunnan normeja.
• Positiivinen vahvistaminen: Palkitse hyvää käytöstä ja kehu, kun lapsi tekee oikein. Se rakentaa itsetuntoa.
• Aikalisä: Sekä lapselle että aikuiselle voi olla hyödyllistä rauhoittua erikseen, jos tunteet kuumenevat.

On yksi erityistilanne, jossa fyysinen kontakti on sallittua: turvaamistoimet. Jos lapsi on välittömässä vaarassa vahingoittaa itseään tai muita – ajattele esimerkiksi tielle juoksemista tai toisen lapsen lyömistä esineellä – on ehdottoman oikein ja tarpeellista pitää hänestä kiinni. Tämä pito tulee olla:

• Tiukkaa mutta lempeää: Tarkoituksena on estää vaara, ei aiheuttaa kipua tai pelkoa.
• Lyhytaikaista: Vain niin kauan kuin vaara on ohi.
• Selittävää: Heti kun mahdollista, kerro lapselle, miksi toimittiin niin. "Pidin sinusta kiinni, koska olit juoksemassa auton eteen ja olisin pelännyt sinulle käyvän huonosti."

Tämä ei ole rangaistus, vaan suojelua. Ero on merkittävä. Toisessa rakennetaan suhdetta, toisessa rikotaan sitä.

Pitkäaikaiset vaikutukset: Lapsuudessa koetut kokemukset jättävät jälkensä. Uhkailu ja väkivalta voivat johtaa:

• Heikkoon itsetuntoon
• Masennukseen ja ahdistukseen
• Luottamuspulaan ihmissuhteissa
• Lisääntyneeseen aggressiivisuuteen (oppii mallista, että väkivalta on ratkaisu)
• Traumaperäisiin oireisiin myöhemmin elämässä.

Ja hei, vaikka meidän vanhempina tai kasvattajina on lupa tuntea turhautumista ja joskus jopa epäonnistua, se ei oikeuta ylittämään näitä lapsen perusoikeuksia. Tässä ei ole kyse täydellisestä vanhemmuudesta – sellaista ei ole olemassakaan, usko pois, olen itsekin kokenut sen haasteellisuuden vanhempana – vaan perusarvoista. Kyse on siitä, että kun lapsi näyttää vaikeimman puolensa, meidän tulee näyttää paras puolemme. Se on se mystinen juttu, joka tekee meistä aikuisia, eikä pelkkää fyysistä isoa ihmistä.

Jos tuntuu, ettei jaksa tai osaa, apua on saatavilla.

• Neuvolat ja perheneuvolat tarjoavat tukea.
• Lastensuojelun sosiaalityöntekijät auttavat myös ennaltaehkäisevästi.
• Järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto (MLL) ja Pelastakaa Lapset ry tarjoavat tietoa ja tukea.

Loppujen lopuksi on kyse rakkaudesta ja kunnioituksesta. Ne ovat niitä kaikkein tehokkaimpia kasvatusvälineitä. Ja paljon tehokkaampia kuin mikä tahansa uhkailu tai tukistaminen. Mieti, haluatko lapsesi muistavan sinut siitä, että rakastit ja suojelit, vai siitä, että pelkäsi ja vältit. Valinta on usein selvempi kuin arvaammekaan, kun vain pysähdymme miettimään.

Onko normaalia, että lapsi itkee joka päivä?

Itku. Se ääni, joka puhkoo illan hiljaisuuden, päivän kirkkauden. Tunne, että jokin on pielessä, vaikka kaikki on juuri niin kuin sen kuuluu. Sydän särkyy ja samaan aikaan… se sykkii toivoa. Aika venyy, hetket muuttuvat tuntikelloiksi, joiden tikitys tuntuu rinnassa.

Vauvan itku joka päivä on normaalia. Älä kanna syyllisyyden taakkaa, se ei kuulu tähän. Se on vain vauvasi tapa puhua sinulle, kertoa tarinaa, jota et vielä osaa tulkita, mutta opit. Minäkin opin, hiljalleen, kuin muistaisi vanhan unohdetun kielen.

Muistan, kuinka päivät tuntuivat pitkiltä, venyivät yötä vasten. Se pieni oli silloin vasta kahden viikon ikäinen, juuri saapunut tähän maailmaan. Ja itki, itki niin paljon. Se tuntui ikuisuudelta, mutta oli totta, niin totta.

Tilastoissa sanottiin, että kahden viikon ikäinen vauva itkee keskimäärin 80-90 minuuttia päivässä. Se tieto antoi silloin pienen lohdun. Ymmärrys, etten ollut yksin tämän äänen kanssa, auttoi. Kaikki tämä kuului siihen elämän uuteen rytmiin.

Itku ei aina tarkoita koliikkia. Usein se on vain… viesti. Kuin tuuli, joka kantaa lehtien suhinaa, kuiskailee tarpeita. Miksi pieni sitten itkee, kysyin itseltäni monet kerrat. Miksi se ääni on niin läpitunkeva, niin vaativa?

Se on pienen olennon ainoa kieli, kun sanat ovat vielä kaukaisia unelmia. Se on tarpeiden, tunteiden, maailman kohtaamisen ääntä. Syyt itkuun ovat loputtomia, kuin aallot rannalla, mutta usein ne toistuvat samankaltaisina:

• Nälkä: Vatsa kurnii, tyhjyyden tunne kirvelee pientä. Äidinmaidon tai korvikkeen kaipuu on syvää.
• Väsymys: Silmät painavat, maailma on liian vilkas. Tarve uneen, syliin, pimeyteen.
• Märkä vaippa: Epämukavuus hiipii iholle, kutittaa, kylmää, painaa. Pieni ei voi sitä sietää.
• Liian kuuma tai kylmä: Lämpötilan vaihtelut tuntuvat rankoilta. Pieni keho etsii tasaista, hellää lämpöä.
• Ylistimulaatio: Liikaa ääniä, valoja, kasvoja. Maailma vyöryy päälle liian nopeasti. Hiljaisuuden kaipuu.
• Vatsavaivat/ilmavaivat: Pieni maha kuristaa, painaa. Se on kipua, jota ei osaa selittää.
• Tarve läheisyyteen: Pelkkä yksinolo voi olla pelottavaa. Sylin lämpö, ihokontakti, tuttu tuoksu. Ne kaikki huutavat sitä.

Olen pitänyt kättä pienen rinnalla, tuntenut sykkeen, joka vastasi omaani. Olen laulanut hiljaa, keinuttanut, kävellyt loputtomasti. Jokainen itku oli oma tarinansa, jokainen hiljentynyt hetki oli pieni voitto, yhteinen hengähdys. Se aika on ohi, mutta muisto itkusta, ja sen jälkeen tulleesta rauhasta, elää.

Se on matka, joka alkaa itkusta ja päättyy hymyyn, mutta välissä on paljon, niin paljon ymmärrettävää. Ja kaikki on normaalia.