Milloin ääni tuli elokuviin?

Milloin ääni tuli elokuviin: Vuosi 1927 ja Vitaphone

Elokuvahistoria koki merkittävän murroksen, kun milloin ääni tuli elokuviin. Tämä mullistava tekninen kehitys muutti pysyvästi elokuvateollisuuden suuntaa ja loi pohjan nykyaikaiselle elokuvakerronnalle.

Milloin ääni tuli elokuviin ja miten se muutti kaiken?

Äänielokuva tuli rytinällä elokuvateatteihin vuonna 1927, kun ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer julkaistiin lokakuussa. Tämä merkkiteos ei kuitenkaan syntynyt tyhjiössä, vaan se oli vuosikymmenten kokeilujen huipentuma. Äänen ja kuvan samanaikaisesta toistamisesta tuli teknisesti mahdollista 1920-luvun lopussa, mikä päätti mykkäelokuvan valtakauden.

Suoraan sanottuna historian kirjoissa tämä siirtymä näyttää usein helpommalta ja suoraviivaisemmalta kuin se todellisuudessa oli. Kun itse aloin vuosia sitten tutkia vanhoja filmistudioiden pöytäkirjoja, hämmästyin siitä, miten valtavaa paniikkia ja epäluuloa uusi tekniikka herätti alan sisällä. Monet uskovat, että ensimmäinen äänielokuva sisälsi pelkkää puhetta alusta loppuun, mutta todellisuudessa vallankumouksen todellinen laukaisija oli eräs täysin odottamaton hetki ja siihen liittynyt improvisaatio - palaan tähän kiehtovaan käännekohtaan alempana teknistä toteutusta käsittelevässä osiossa.

Mykkäkauden loppu ja Vitaphone-järjestelmän aikakausi

Ennen kuin ääni saatiin tallennettua suoraan filmille, elokuvayhtiöt joutuivat turvautumaan erillisiin äänilevyihin. Warner Brothers -yhtiö otti käyttöön Vitaphone-järjestelmän, joka synkronoi valkokankaalla pyörivän kuvan ja suuren vinyylilevyn mekaanisesti toisiinsa. Tekniikka oli äärimmäisen herkkää häiriöille. Jos filmi katkesi tai levy hyppäsi rätisten eteenpäin, näyttelijän huulien liikkeet ja ääni menivät välittömästi epätahtiin, mikä pilasi koko katselukokemuksen.

Ollakseni rehellinen, tekniikan alkuaika oli pelkkää tuskaa niin kuvausryhmille kuin teattereillekin. Muistan elävästi erään vanhan koneenkäyttäjän haastattelun, jossa hän kuvaili, miten hänen kätensä tärisivät hiestä märkinä jokaisessa esityksessä, koska levyjen neulat saattoivat hypätä milloin tahansa. Yhdysvalloissa kävi elokuvissa viikoittain noin 60 miljoonaa maksanutta katsojaa ennen äänielokuvan läpimurtoa. Kun äänielokuvat alkoivat yleistyä, teattereiden katsojamäärät räjähtivät kasvuun ja liki kaksinkertaistuivat vain kahdessa vuodessa, mikä osoitti yleisön valtavan nälän uudelle kokemukselle.

Tässä vaiheessa ala kohtasi kuitenkin suuria haasteita.

The Jazz Singer ja se kuuluisa improvisoitu hetki

Nyt on aika palata siihen odottamattomaan käännekohtaan, josta mainitsin aiemmin. Lokakuussa vuonna 1927 ensi-iltansa saanut the jazz singer vuosi ei ollut kokonaan puhuttu elokuva, vaan se oli pääasiassa mykkäfilmi, jossa oli synkronoitu musiikkitausta. Elokuvan historian muuttanut hetki syntyi täysin vahingossa, kun pääosan esittäjä Al Jolson alkoi improvisoida laulukohtausten välissä ja lausui kuuluisat sanansa: Te ette ole vielä kuulleet mitään. Yleisö rinnassa asti tuntuvasta jännityksestä kankeana kuunteli, kuinka valkokankaan hahmo todella puhui suoraan heille.

Tämä osittain synkronoitu puhejakso muutti elokuvateollisuuden suunnan yhdessä yössä. Se loi valtavan paineen muille studioille hylätä mykkäelokuvat kokonaan, vaikka investoinnit olivat tähtitieteellisiä.

Yleinen käsitys on, että kaikki olivat heti innoissaan äänestä. Tämä on harhaluulo. Esimerkiksi monet aikakauden suurimmat tähdet menettivät uransa miltei välittömästi, koska heidän äänensä ei sopinutkaan hienostuneisiin rooleihin tai heillä oli liian vahva murre. Taiteellisesti ääni aluksi jopa heikensi elokuvia, koska raskaat ja äänekkäät kamerat jouduttiin lukitsemaan eristettyihin puhelinkoppeja muistuttaviin laatikoihin, jotta niiden surina ei tallentuisi mikrofoneihin. Kameran liikkuvuus katosi pitkäksi aikaa.

Siirtyminen optiseen ääneen ja tekniikan vakiintuminen

Erillisistä äänilevyistä luovuttiin lopulta melko nopeasti njyanssien ja käytettävyyden vuoksi. Vuoteen 1931 mennessä elokuvateollisuus siirtyi laajasti käyttämään optista ääniraitaa, jossa ääniaallot valotettiin suoraan filmirauhan reunaan kuvaruutujen viereen. Tämä takasi sen, että ääni ja kuva pysyivät aina täydellisessä synkronissa keskenään, tapahtuipa filmille mitä tahansa.

Tämä kehitysaskel vakiinnutti Hollywoodin aseman maailmanlaajuisena viihdekeskuksena. Tutkiaksesi aihetta syvemmin, äänielokuvan historia tarjoaa monia muitakin mielenkiintoisia käänteitä, mutta perusperiaate kuvaan sidotusta ääniraidasta säilyi muuttumattomana vuosikymmeniä eteenpäin.

Varhaisten äänijärjestelmien vertailu

Vitaphone (Ääni levyllä)

Erillinen 16-tuumainen äänilevy pyörii synkronoidusti projektorin kanssa

Aluksi parempi taajuusvaste ja voimakkaampi äänenvoimakkuus suuriin raleihin

Erittäin herkkä neulan hyppimiselle ja filmin katkeamisesta johtuvalle epätahtisuudelle

Movietone / Optinen ääni (Ääni filmillä)

Ääniraita on valotettu suoraan filmikankaan reunaan kuvan viereen

Alkuvaiheessa hieman kohisevampi, mutta kehittyi nopeasti luotettavaksi

Vaati raskaampia alkuinvestointeja teattereiden projektorien uusimiseen

Teatterinomistaja Kallen suuri haaste Helsingissä

Kalle, helsinkiläinen elokuvateatterin omistaja, huomasi yleisökadon kasvavan loppuvuodesta 1928. Hän oli epätoivoinen, sillä huhut ulkomailla leviävistä äänielokuvista saivat ihmiset karttamaan perinteisiä mykkäfilmejä.

Hän päätti tilata kalliit levyäänilaitteet Berliinistä suoraan säästöillään. Ensimmäinen esitys oli katastrofi, sillä laitteisto jumiutui ja neula naarmutti levyn rikki kesken esityksen.

Kalle tajusi, ettei pelkkä tekniikan ostaminen riittänyt, vaan projektorin hoitajien oli opeteltava sekunnintarkka synkronointi. Hän sulki teatterin kahdeksi viikoksi pelkkää harjoittelua varten.

Uudelleenavaus helmikuussa 1929 oli jättimenestys, ja sali täyttyi viikoiksi eteenpäin, vaikka investointien takaisinmaksu kesti lopulta lähes kaksi vuotta ankaran työn vuoksi.