Saako kuolleen ihmisen päiväkirjaa lukea?

10 kuukautta sitten 35 katselukertaa

Kuolleen ihmisen päiväkirjan lukeminen on sallittua, mutta julkaiseminen riippuu tekijänoikeuksista. Tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuolinvuodesta. Tämän jälkeen päiväkirjan voi julkaista vapaasti.

Kommentti 0 tykkäystä

Ehkä haluat kysyä tästä?Lisää

Voiko kuolleen ihmisen päiväkirjaa lukea?

Äiti kuoli 2017. Hänen päiväkirjansa... no, se on edelleen siellä, pöytälaatikossa. En ole avannut sitä. En tiedä, uskallanko.

Tunnen oloni jotenkin outoksi. Se on hänen salainen maailmansa, ja minä... en kuulu siihen. Ajatus sen lukemisesta tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä.

Mutta laki? Joo, kuulin jostain, että tekijänoikeudet kestää 70 vuotta kuolemasta. Äiti kuoli 2017, eli...

Ei, en ole tutkinut asiaa sen tarkemmin. Mutta kyllä, jos joku olisi halunnut julkaista hänen tekstejään, niin oikeudellisesti kai se olisi ollut mahdollista muutaman vuoden päästä.

Olen kuullut, että jotkut perheet julkaisee läheistensä päiväkirjat, mutta minä en ehkä uskalla. Se tuntuu niin intiimiltä.

Saako vanhempi lukea lapsen päiväkirjaa?

Siis saako vanhempi tonkia lapsen salaisuuksia, vai ei? Kysymys on kinkkinen kuin solmussa oleva kuulokkeiden johto!

Ei periaatteessa. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen, ihan niinku meillä kaikilla muillakin. Ajattele, että joku lukis sun kaikki salarakkauskirjeet ala-asteelta – ihan hirveetä!
Mutta… Vanhemmilla on vastuu. Jos epäilee, että lapsi on vaarassa (esim. netissä tai muuten), niin silloin ollaan vähän niinku laintulkinnan harmaalla alueella. Vähän niinku yrittäis pysyä tiellä jäällä.
Eli käytännössä: Jos lapsi alkaa käyttäytyä tosi oudosti tai tulee muuten sellainen "tässä on jotain hämärää" -fiilis, niin ehkä varovainen kurkistus on ok. Mutta muista: luottamus on arvokkaampaa kuin se, mitä sieltä päiväkirjasta voi löytyä.

On tää elämä välillä aikamoista tasapainoilua, eikö?

Saako kuolleen kirjeitä lukea?

Aika pysähtyy. Hiekka valuu tuntiklaan hitaasti, hitaasti. Kylmä, kostea maa kätkee sisälleen salaisuuksia, jotka kuiskivat tuulen mukana. Kuolleen kirjeet... Niiden lukeminen. Se on niin lähellä ja samalla niin kaukana. Niin intiimi asia.

Kuolleiden kirjeet. Sähköpostit, viestit, ajatukset paperilla. Kenen oikeus ne ovat? Perikuntaanko? Jääkö ne lukemattomiksi? Vai paljastavatko ne hiljaista puhetta?

Muistan isoisäni kirjeet. Hänen käsialansa, sen jäykkyys, joka peitti alla olevat tunteet. Kirjeet rakkaille, ystäville, liikekumppaneille. Ja sitten... tyhjät paperit. Viimeiset sanat kirjoittamatta.

Perikunnan oikeus vainajan sähköposteihin on epäselvä.
Viestintävirasto ja -ministeriö ovat ristiriidassa.
Vanhojen kirjeiden kohdalla käytäntö oli erilainen.

Vainajan postilaatikko. Jatkuuko se vastaanottamasta? Se on kuin sydän, joka lyö vielä hetken, vaikkakin hitaasti. Postinviejä tuo kirjeitä... Mihin ne katoavat? Kuka ottaa ne vastaan? Kenen on oikeus lukea ne? Se on kuin pyhäinjäännös.

Tämä epätietoisuus, se painaa. Se on kuin raskas huopa, joka peittää totuuden. Onko siinä valoa? Vai vain varjoja? Ja mitä tapahtuu digitaalisessa maailmassa? Sähköiset kirjeet, viestit, ne katoavat helposti... Tuuleen... Taivaaseen...