Voiko perinnön jakaa, miten haluaa?

Voi apua, perintö. Se sana jo itsessään tuo mieleen niin paljon. Muistoja, tunteita... ja usein vähän päänvaivaakin. Voiko sen sitten oikeasti jakaa ihan miten haluaa? No, ei ihan. Muistan, kun mummoni kuoli. Oli niin paljon tunteita pinnassa, surua ja kaipausta, ja sitten vielä tämä käytännön puoli. Perunkirjoitus, jakokirjat… huhhuh.

Totuus on, että perintöä ei voi jakaa ihan miten itse haluaisi. Siinä on omat sääntönsä ja kuviot. Perunkirjoituksen jälkeen, kun kaikki on selvitetty ja listattu, tulee se jakokirja. Se on kuin lopullinen sopimus, mustaa valkoisella. Siinä sovitaan, kuka saa mitäkin. Muistan, miten me serkukset istuttiin pöydän ääressä, vähän jännittyneinä. Kuka saa mummon vanhan keinutuolin? Entä mökin? Onneksi kaikki sujui sopuisasti.

Se jakokirja on siis sitova. Sitä ei voi noin vain muuttaa jälkikäteen. Ja hyvä niin, eikö? Ajatella, jos voisi koko ajan kiistellä siitä, kuka sai mitäkin. Ei kai kukaan halua sellaista. Muistan lukeneeni jostain, että Verohallinnon lupaa ei tarvita jakamiseen, eikä perintöveropäätöstäkään tarvitse odottaa. Joten siinä mielessä se on helpompaa. Mutta silti... onhan se iso juttu. Se on kuitenkin jonkun ihmisen elämäntyö, kaikki se, mitä hän on kerännyt ja rakentanut. Ja sitten se jaetaan. Onko se oikein? No, on kai se, tavallaan. Elämä jatkuu. Ja muistot jäävät. Ja se jakokirja, se on kuin sinetti sille kaikelle. Se vahvistaa sen, että nyt on jaettu, nyt on sovittu. Ja sitten voidaan jatkaa eteenpäin.