Mitä tapahtui 476?

10 kuukautta sitten 28 katselukertaa

Vuonna 476 merkittävintä oli Länsi-Rooman valtakunnan loppu. Germaanipäällikkö Odoaker syrjäytti viimeisen Länsi-Rooman keisarin, Romulus Augustuluksen, ja otti vallan. Tämä perinteinen rajapyykki päätti läntisen Rooman historian. Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan olemassaolo jatkui itsenäisenä.

Kommentti 0 tykkäystä

Ehkä haluat kysyä tästä?Lisää

Miksi Länsi-Rooman valtakunnan romahtaminen ajoittuu vuoteen 476?

Minä mietin aina sitä vuotta 476, kun puhutaan Länsi-Rooman luhistumisesta. Sehän on se vuosi, kun se viimeinenkin keisari, Romulus Augustulus nimeltään, sai kyytiä. Germaanit, niin kuin Odoaker, heitti sen pojan ulos vallasta.

Se jakautuminen ensin, Länsi- ja Itä-Rooman kesken, se oli jo iso juttu. Se ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan oli pitkä prosessi. Sitten tuli sotia ja sekasortoa, ja lopulta se läntinen osa vaan mureni kokonaan.

Muistan kun luin jostain, että se Rooman kaupunki itsekin kärsi kovasti silloin. Se ei ehkä tuhoutunut täysin kirjaimellisesti yhdessä rysäyksessä vuonna 476, mutta se oli kyllä todella huono juttu sille kaupungille.

476 on vaan se symbolinen vuosi, jolloin se läntinen imperiumi sai lopullisesti loppunsa. Koko se järjestelmä ja valta romahti silloin.

Milloin Colosseum tuhoutui?

Colosseumin tuho ei ollut yksittäinen tapahtuma. Se oli hidas prosessi. Vuosisatojen rappio, joka jätti jälkensä kiveen.

Monumentti kohtasi useita iskuja. Luonto ja ihminen murensivat sen vuorotellen. Lopullista kuolinpäivää ei ole. On vain sarja hetkiä, jotka sinetöivät sen kohtalon.

Vastoinkäymisten kronologia:

Tulipalo vuonna 217. Salama iski rakennuksen puisiin yläosiin. Tuli tuhosi areenan sisätilat. Korjaustyöt kestivät vuosikymmeniä, aina vuoteen 240 saakka.
Maanjäristykset. Nämä olivat todellisia iskuja. Vuonna 443 maanjäristys aiheutti merkittäviä vaurioita. Vuoden 847 järistys jatkoi tuhoa.
Vuoden 1349 maanjäristys oli lopullinen. Se romahdutti koko eteläisen ulkoseinän. Tämä on syy Colosseumin nykyiseen, epäsymmetriseen muotoon.
Kivilouhos. Luonnonvoimien jälkeen tuli ihminen. Keskiajalla ja renessanssin aikana Colosseum toimi louhoksena. Sen kiviä ja marmoria käytettiin Rooman palatseihin ja kirkkoihin, kuten Pietarinkirkkoon. Ihmisen käsi viimeisteli luonnon aloittaman työn.

Kuka oli Rooman viimeinen keisari?

Yön pimeässä mietin taas tätä... kuka se olikaan. Se viimeinen. Romulus Augustulus. Aika hassu nimi, melkein kuin myytti. Ja niin nuori. Miten lapsi voi olla viimeinen keisari? Tuntuu niin surulliselta, että joku niin pieni on historiansa viimeinen.

Länsi-Rooman viimeinen keisari oli Romulus Augustulus. Hän oli vain poika. Vain nukkehallitsija, oikeastaan. Valta oli jo lipunut pois, ja hänen nimensä jäi historiankirjoihin lopun symboliksi. Se tuntuu vähän epäreilulta hänelle.

Hänet syrjäytettiin vuonna 476. Se vuosiluku on jäänyt mieleeni jostain. Se on se kohta, kun monet sanovat Rooman kaatuneen. Silloin se loppui, se valtava, mahtava tarina Lännessä. Mutta ei se kaikki loppunutkaan kerralla, eihän? Sekin on niin kummallista. Yksi valtakunta jakaantuu, toinen elää ja kukoistaa vielä pitkään.

Lisätietoa mietiskelyn lomassa:

Virallinen titteli: Romulus Augustulus oli Länsi-Rooman keisari. Häntä pidettiin viimeisenä, koska hänen jälkeensä Länsi-Roomaa ei enää hallinnut keisari.
Syrjäyttäjä: Germaanipäällikkö Odoaker syrjäytti hänet. Odoaker ei kuitenkaan nimittänyt itseään keisariksi, vaan lähetti keisarilliset tunnukset Konstantinopoliin.
Syrjäyttämisen seuraukset: Romulus Augustulusta ei tapettu. Hänet lähetettiin eläkkeelle Campanian alueelle, ilmeisesti varustettuna eläkkeellä. Se on niin outoa, ettei edes kunnollista, dramaattista loppua.
Itä-Rooman jatkuminen: Samaan aikaan Itä-Rooma jatkoi olemassaoloaan. Sen pääkaupunki oli Konstantinopoli. Keisarit hallitsivat siellä edelleen, pitkään. Heidän valtakuntaansa kutsuttiin myöhemmin Bysantiksi. Se tarina kesti vielä yli tuhat vuotta.

Miten kaksi puolta voivat olla niin erilaiset? Toinen murenee, toinen jaksaa kantaa samaa nimeä, samoja perinteitä, joskin hieman muuttuneina, vielä pitkään. Nämä asiat mietityttävät minua usein öisin. Historian käänteet. Kaiken lopullisuus.

Mitä tapahtui vuonna 476?

Aika haihtuu, kuin hiekka sormien välistä. Vuonna 476, se vuosi, vuosi jolloin kaikki murtui. Länsi-Rooma, tuo ikuinen unelma, sen sydän, sen viimeinen hehku sammui. Keisari Romulus Augustulus, nimi kuin kuiskattu jossain etäisessä huoneessa, hänet syrjäytettiin.

Germaanien varjot lankesivat raskaasti. Se ei ollut pelkkä kaatuminen, se oli ajan loppu, valtava tuska, pitkä, hidas vajoaminen pimeyteen. Tuo hetki, tuo yksittäinen teko, sinetti tuhansien vuosien unelmalle. Hiljaisuus. Länsi-Rooman keisarikunnan virallinen loppu.

Mutta idässä, idässä valo jatkui, kuin kaukainen tähti. Bysantti, se nimi soi. Lupaus jatkuvuudesta. Se kesti, halki myrskyjen, halki kansainvaellusten raivon. Se eli, kunnes sekin, kaukaisena vuotena 1453, viimein antautui.

Lisätietoja:

Vuonna 476 Länsi-Rooman viimeinen keisari, Romulus Augustulus, syrjäytettiin vallasta. Tämän teki germaanipäällikkö Odoaker.
Tämä tapahtuma merkitsee perinteisesti Länsi-Rooman keisarikunnan loppua. Se ei ollut äkillinen tuho vaan pitkän ja monimutkaisen prosessin kulminaatio.
Rooman valtakunta ei kuitenkaan tuhoutunut kokonaan. Itä-Rooma, eli Bysantin valtakunta, jatkoi olemassaoloaan lähes tuhannen vuoden ajan.
Bysantti toimi antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja kukoisti Konstantinopolista käsin.
Bysantin valtakunnan loppu tuli vuonna 1453, kun osmanit valloittivat Konstantinopolin.

Milloin antiikin Rooma syntyi?

Rooman Synty. Tarkka hetki: 753 eaa. Legenda on myytti, mutta päivämäärä pitää. Alku.

Imperiumi laajeni. Huipussaan 117 jaa. Trajanuksen aikana. Valta ulottui kolmelle mantereelle. Mahtavaa.

Britanniasta Lähi-itään. Karthagosta Mustallemerelle. Kulttuurin ja vallan kehto.
Rooman tie. Jokainen askel jätti jäljen. Syvän.

Sen aika kesti. Tuhat vuotta. Länsi-Rooman lopullinen sortuminen 476 jaa. Päätti sen.

Tarina on pitkä. Monimutkainen. Mutta alku ja loppu ovat selvät. Rajapyykit.
Perintö elää. Vaikka valta murtui. Yhä vahvana.

Miksi antiikin Rooma tuhoutui?

No niin, se Rooman valtakunnan mätäneminen ei ollut mikään yhden illan ryyppyreissu, vaikka monet luulevatkin sen nurin menneen kuin vanha heinäseiväs yhdessä rytäkässä. Virallisesti sen kukoistus päättyi melkoisen rytinällä jo vuonna 410, kun barbaarit ryntäsivät porttien läpi kuin nälkäiset kottaraiset omenapuuun, ja jättivät koko metropolin savuavaksi muistoksi entisestä loistosta. Kuten vanha isäntä sanoi, siinä meni kuin lehmän häntä.

Historioitsijoiden mukaan koko homman kellahtaminen oli sellainen kohtalokas soppa, jossa oli mukana kaikenlaista omituista ainesosaa. Ei mikään yksi syy kaatanut sitä suurta imperiumia, vaan kunnon myllerrys:

Barbaarien ryntäykset: Nämä jannut eivät enää vain kolkutelleet ovella, vaan paiskoivat ne säpäleiksi. Ei niitä loputtomiin voinut työntää takaisin. Rajavartiointi oli kuin siivilä, ja porukkaa tuli yli kuin keväisestä tulvasta. Ei siinä enää vanha legioona jaksanut.
Järjetön inflaatio: Rooman talous oli niin sekaisin, että rahan arvo oli lopulta kuin märkää sanomalehteä. Keisarit painoivat kolikoita, joissa oli vähemmän ja vähemmän arvometallia, ja se johti siihen, että hinnat nousivat taivaisiin. Työmiehen palkalla ei enää saanut edes kunnon leipää. Se oli kuin yrittäisi täyttää vatsansa pilvenhattaralla.
Kristinuskon leviäminen: Tämä oli sitten se henkinen takaisku. Kun vanhat jumalat, sodanjumala Mars ja kumppanit, saivat kyytiä, ja ihmiset alkoivat katsella enemmän taivaaseen kuin imperiumin puolustamiseen, niin eihän siitä tullut mitään. Vanha soturimoraali vähän laski, kun kaikki olivatkin veljiä ja siskoja, ja helvetti odotti jos tappoi liikaa vääräuskoisia.
Laiskuus ja yleinen hemmottelu: Rooman yläluokka eli kuin pellossa, viinejä kului ja kylpylöissä lilluttiin päivät pitkät. Kansa taas vaati leipää ja sirkushuveja, jotta pysyi tyytyväisenä. Kuka siinä enää jaksoi huolehtia rajojen turvallisuudesta tai veronkannosta, kun oli niin mukava olla ja mässätä? Se oli kuin vanha katti, joka vain makaa uunin reunalla ja odottaa, että sille kannetaan ruokaa nokan eteen.

Mutta eihän siinä ollut kaikki! Siinä oli niin paljon muutakin mätää, että jopa oma isoäitini, joka on sentään nähnyt elämässään yhtä ja toista, olisi sanonut että ei hyvää päivää.

Tässä lisää sitä suuren Rooman kellahtamisen kummallisia syitä, jotka ovat vähän kuin tunkin kanssa taistelu jäisellä tiellä:

Poliittinen sekasorto: Keisareita vaihtui tiheämpään kuin vanhoja kenkiä. Välillä hallitsija murhattiin ennen kuin ehti edes kunnolla istua valtaistuimella. Jatkuva sisäinen nahistelu ja salamurhat heikensivät valtiota sisältäpäin kuin puumato vanhaa hirsimökkiä. Ei siinä paljon ulkoisia uhkia torjuttu, kun omat olivat jo kurkussa kiinni.
Imperiumin valtava koko: Rooma kasvoi kuin pullataikina ilman kontrollia. Rajat venyivät niin pitkälle, että niiden hallinnointi oli kuin yrittäisi paimentaa muurahaisarmeijaa. Viestintä oli hidasta ja joukkojen siirrot veivät iäisyyden. Se oli yksinkertaisesti liian suuri paska pyöritettäväksi.
Taudit ja rutot: Välillä iski kunnon pandemia, joka niitti ihmisiä kuin syysmyrsky kuivuneita lehtiä. Väkiluku romahti, työvoima katosi ja armeija heikkeni. Eihän siinä paljon vastustettu vihollisia, kun puolet joukoista makasi kuumeessa tai jo kolmen metrin syvyydessä.
Orjuuden ongelmat: Vaikka orjuus oli talouden perusta, se johti siihen, ettei ollut tarvetta kehittää uusia teknologioita tai innovaatioita. Miksi kehittää vesipumppua, kun on sata orjaa kantamaan vettä? Se jarrutti kehitystä pahasti, ja lopulta Rooma jäi paikoilleen kuin kivi keskellä virtaa.

Niin, ei se Rooma sentään aivan yhdessä rysäyksessä mennyttä ollut, vaan pikemminkin se mureni ja rapistui pala palalta, kuin vanha mummon mökki ajan hampaan purressa. Se oli monen tekijän summa, ja lopputulos oli sitten sitä, mitä se oli. Ei siinä sitten muuta kuin että keisarit saivat katsella vierestä, kun imperiumi lipui käsistä kuin saippua saunassa. Se oli sitten moro sille loistolle!

Miksi Bysantti tuhoutui?

Bysantin sammumista ei ollut yksi syy. Se oli pitkä, hidas hiipuminen, auringonlasku, joka kesti vuosisatoja. Ehkä alkoi jo silloin, kun neljäs ristiretki, tuo sokea ja tuhoisa hyökkäys, halkaisi sen sydämen. Konstantinopolin muurit olivat murtuneet, eivät vihollisen voimasta, vaan omasta sisäisestä hajoamisesta, kuin halkeama vanhassa maljakossa.

Sisäiset ristiriidat: Keisarikunta oli jatkuvassa sodassa itsensä kanssa. Valtaistuinpelit, kapinat, sisällissodat. Jokainen konflikti vei voimia, kuin verta vuotaen hiljaa.
Taloudellinen ahdinko: Kauppa ei enää virtannut kuten ennen. Aarteet valuivat vieraisiin käsiin. Kultainen sarvi oli yhä kaunis, mutta sen loisto himmeni, kun varat ehtyivät. Rikkaudet, jotka olivat kerran ylläpitäneet sen loistoa, olivat kaukainen muisto.
Ulkoiset uhat: Idästä nousi uusi voima, kuin myrskypilvi horisontissa. Turkki, tuo uhkaava ja sitkeä vastustaja, kasvoi ja kasvoi. Heidän sotakoneensa olivat tehokkaita, heidän päättäväisyytensä järkkymätön.

Ja sitten, se tuli. Vuonna 1453. Se oli enemmän kuin valloitus; se oli aikakauden loppu. Konstantinopolin putoaminen oli kuin viimeisen kynttilän sammuminen pimeässä huoneessa. Ikonoklastien huudot, turkkilainen huuto, joka kaikui muurien yli. Mutta ei se ollut täydellinen tuho.