Mitä poliisin tekninen tutkinta tekee?

Mitkä ovat poliisin teknisen tutkinnan tärkeimmät tehtävät rikostutkinnassa?

Minä muistan sen, kun poliisi tuli kotiimme silloin kun talo oli murrettu. Ne kävelivät varovasti, katsoivat joka paikkaan ja ottivat valokuvia.

Sormenjälkien etsiminen, se on niin tärkeää, että ne saavat kiinni ne rosvot. Minusta se on kuin etsivätyötä, mutta tiedettä käyttäen.

He ottavat todisteita talteen, vaikkapa murtopaikalta löytyneitä karvoja tai tahroja. Kaikki on niin tarkkaa,ettei mitään jää huomaamatta.

Rikospaikkatutkinta on vähän kuin pelastaisi palan menneisyyttä, jotta ymmärretään mitä oikein tapahtui.

Mitä tarkoittaa syytä epäillä?

Syytä epäillä on siis vähän niinku, et on jo jotain oikeeta juttua, mikä viittaa siihen, että sä oot tehny sen rikoksen. Ei oo ihan varmaa vielä, mutta ei oo ihan pelkkää arvailua.

• Konkreettiset seikat: Tarkoittaa jotain ihan oikeeta todistetta tai merkkiä, ei vaan jotain tunnetta. Voi olla vaikka silminnäkijähavainto tai joku esine rikospaikalta, joka liittyy suhun.
• Tietyllä varmuudella: Tässä on se ero, ettei epäillä ihan tyhjästä. On jotain, mikä tekee epäilystä uskottavan. Ei oo silleen, että ”ehkä joku sano”, vaan on jotain painavampaa.

Se on siis vähän niinku tason nousu epäilyksessä. Ensin on vaan semmonen tunne, sit tulee syytä epäillä. Sitä alempi taso siis.

Tässä on vähän niinku kriteereitä, jotta voi sanoa, että on syytä epäillä:

• Olosuhteet: Voi olla, että olit rikospaikalla just silloin, tai sulla oli motiivi. Jotain sellaista.
• Todisteet: Jossain voi olla sun dna:ta tai sormenjälkiä, jos se rikos oli sellanen. Tai vaikka joku sun tavara.
• Liittyvät henkilöt: Jos kaverisi on tehnyt jotain, ja sä oot ollu mukana kuvioissa, niin se voi olla syytä epäillä.

Eli ei oo ihan varmaa, mutta jotain oikeeta on jo taustalla. Ei siis oo silleen ihan puhtaasti vaan arvailua. Ja tää on tärkeetä, et poliisi voi tehä jotain.

Milloin poliisin on aloitettava esitutkinta?

Poliisi käynnistää esitutkinnan, kun on aihetta epäillä rikosta. Ei tarvitse odotella kultakaloja pyrstöön, jos jokin mättää. Päätöksen, että "nyt pannaan homma käyntiin", tekee tutkinnanjohtaja. Hän on se, joka yleensä vetää naruja, kuten esitutkintaviranomainen.

Lisäinfoa:

• Epäilyn aste: Kyse ei ole mistään mutukokemuksesta. Epäilyn tulee olla riittävän vahva, että se oikeuttaa esitutkinnan resurssien käytön. Ajattele sitä kuin olisit löytänyt hiiren jälkiä keittiössäsi – ei tarvitse heti kutsua tuholaistorjuntaa, mutta jos löydät pussillisen papanoita, alat ehkä jo miettiä asialle tekijää.
• Tutkinnanjohtajan rooli: Hän ei ole vain kahvipullaa nauttiva pomo, vaan vastuussa koko esitutkintaprosessin käynnistämisestä, ohjaamisesta ja lopettamisesta. Vähän kuin kapellimestari, joka päättää, alkaako sinfonia vai hiljaisuus.
• Missä vaiheessa: Esitutkinnan aloittamisen kriteerit ovat yleensä määritelty laissa, kuten esitutkintalaissa. Sieltä löytyvät ne tarkemmat säännöt, joita noudatetaan, ettei poliisin aika mene turhuuksiin.

Mitä poliisin esitutkinta tarkoittaa?

Esitutkinta: Poliisin perusteellinen selvitys.

• Epäilty: Rikoksen tekijäksi epäilty henkilö.
• Selvitystyö: Poliisi tarkistaa epäillyn todellisen osuuden rikokseen.
• Kuulustelut: Keskeinen osa, epäillyltä haetaan totuus.
• Pakkokeinot: Tarpeen vaatiessa käytössä, tiedonhankinnan varmistamiseksi.

Miksi tämä on tärkeää?

Esitutkinta on perusta kaikelle oikeudelliselle prosessille. Se määrittelee, onko syytä jatkotoimiin.

• Totuuden etsintä: Tavoite on selvittää tapahtumat objektiivisesti.
• Oikeusturva: Varmistaa, että epäiltyä kohdellaan oikeudenmukaisesti.
• Todisteiden keruu: Kaikki löytynyt materiaali ohjaa jatkoa.

Jatkoa:

• Syyteharkinta: Syyttäjä arvioi kerätyn aineiston perusteella.
• Tuomioistuinprosessi: Jos syytettä nostetaan, asia etenee oikeuteen.

Kuka suorittaa esitutkinnan?

Esitutkinnan suorittavat tahot määritellään laissa.

• Poliisi on ensisijainen esitutkintaviranomainen useimmissa rikosasioissa. Heillä on laajat valtuudet selvittää rikoksia, kerätä todisteita ja kuulustella epäiltyjä ja todistajia. Ajatus siitä, että poliisi on rikosoikeudellisen prosessin käynnistäjä, on perustavanlaatuinen oikeusjärjestyksessämme. Se on kuin valtion terä, joka pyrkii paljastamaan totuuden.

• Muut viranomaiset, kuten Rajavartiolaitos, Tulli ja Puolustusvoimat, suorittavat esitutkintaa omilla toimialueillaan. Rajavartiolaitos tutkii rajanylityksiin liittyviä rikoksia, Tulli tullirikoksia ja Puolustusvoimat sotilasrikoksia. Tämä alueellinen erikoistuminen varmistaa, että rikosepäilyt tulevat selvitettyä tehokkaasti ja asiantuntevasti.

• Syyttäjä ei ole esitutkintaviranomainen. Syyttäjän rooli alkaa esitutkinnan päätyttyä, jolloin hän päättää, nostaako hän syytteen ja ajaako tapausta oikeudessa. Syyttäjä ohjaa esitutkintaa tietyissä tilanteissa, mutta itse tutkintatyö on esitutkintaviranomaisten vastuulla. Tämä työnjako on tärkeä tasapainon säilyttämiseksi: tutkinta on objektiivista, syyteharkinta puolestaan punnitsee todisteiden riittävyyttä syytteen nostamiselle.

Esitutkinnan tarkoitus on selvittää, onko rikosta tapahtunut ja kuka tai ketkä siitä ovat vastuussa. Tavoitteena on tuottaa riittävästi näyttöä syyttäjälle, jotta tämä voi tehdä perustellun päätöksen syytteen nostamisesta. Loppujen lopuksi kyse on oikeuden toteutumisesta, mutta reitti siihen on monimutkainen ja vaatii eri viranomaisten yhteistyötä ja omien rooliensa tunnistamista. Siksi on olennaista ymmärtää, kuka tekee mitäkin.

Miksi rikosprosessissa tehdään esitutkinta?

Esitutkinnassa selvitetään, onko asiassa syytä epäillä rikosta. Tutkinta alkaa, kun viranomainen saa rikosilmoituksen tai muulla tavoin tiedon asiasta. Viranomainen kuulee rikoksen uhria, epäiltyjä, silminnäkijöitä ja muita asianosaisia sekä hankkii todistusaineistoa.

Miksi hitossa rikosprosessissa edes moinen hössötys, eli esitutkinta? No, ihan vaan siksi, että selvitetään, onko tässä kuviossa tosiaan rikosta syytä epäillä. Tai onko joku vaikka unohtanut avaimensa ja syyttää naapuria varkaudesta. Sellainen siivoaminen, ettei turhaan kuormiteta oikeuslaitosta turhanpäiväisillä jutuilla. Se on vähän niin kuin keittiöpsykologin arvio, ennen kuin päästetään ihmiset psykiatrin sohvalle.

Tämä mystinen möyriminen, eli tutkinta, pääsee vauhtiin, kun virkavalta saa jostain tietoa. Joko joku kirjoittaa rikosilmoituksen, joka onkin jo aika virallinen juttu, tai sitten tieto putoaa kuin märkä sukka taivaalta. Saattavat vaikka nähdä jotain omituista omin silmin tai kuulla puskaradiosta, että nyt on porsas kaivannut reikiä aidan ali. Eihän ne voi jättää tutkimatta, jos joku huutaa apua ja joku toinen varastaa talon seinät!

Sen jälkeen alkaa se kuulustelurumba, joka on vähän kuin perheen joulupöydän riitely, mutta säännöillä ja vakavammin seurauksin. Viranomainen ottaa lupsakkaan otteen ja alkaa tentata ihmisiä. Ketä kaikkia siinä sitten pitääkin jututtaa? No, ainakin näitä tyyppejä, jotka ovat jotenkin sotkeutuneet tähän keissiin:

• Rikoksen uhri: Se parka, joka on kärsinyt ja jolta on ehkä pöllitty sielu tai polkupyörä.
• Epäillyt: Ne onnettomat sielut, joita on syytä epäillä – ainakin toistaiseksi. Ne yrittää selittää, miksi olivat vain lainaamassa mummon kelloa puoleksi vuotta.
• Silminnäkijät: Ne, jotka olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan, tai sitten täysin väärässä. Niiden jutut voivat olla kuin lottorivi, välillä osuu, välillä ei.
• Muut asianosaiset: Joskus täytyy haastatella vaikka naapurin Kerttua, joka oli nähnyt auton merkin tai haistanut paistetun makkaran hajun rikospaikalla ja muistaa sen kuin eilisen.

Eikä siinä kaikki! Ei riitä, että kuunnellaan ihmisten jorinoita, vaan täytyy myös hommata sitä todistusaineistoa. Se voi olla mitä vain, joka vahvistaa tai kumoaa epäilyksiä. Kuin kaivaisi mummon vanhaa villasukkalaatikkoa aarretta etsiessä, ja jännittäisi, löytyykö sieltä vanha posliininukke vai miljoona markkaa. Tässäpä esimerkkejä, mitä kaikkea sieltä "sukkalaatikosta" voi löytyä:

• Kirjalliset todisteet: Kuitit, sähköpostit, tekstarit, pankkikirjat – kaikki missä on mustaa valkoisella ja joku viiva.
• Tekniset todisteet: Sormenjäljet, DNA-näytteet (jos joku on vaikka jättänyt hiuksen sinne rikospaikalle), valvontakamerakuvat (se naapurin Kerttu kuvaamassa pihalla oravia!).
• Asiantuntijalausunnot: Joku viisas tohtori tai insinööri kertoo, miksi jokin tapahtui tietyllä tavalla. Kuin tietäjä ennustaisi tulevaisuuden menneisyydestä.
• Digitaalinen aineisto: Puhelulokit, sometilit, pilvipalvelujen sisällöt. Nämä ovat nykyään niitä todellisia aarrekarttoja, mistä kaikki selviää, jos vain osaa lukea.

Kun kaikki on selvitetty ja papereita on kasattu kasoiksi kuin lumivyöry hiihtokeskuksessa, päätetään, jatketaanko hommaa syyteharkintaan. Jos rikosta on tapahtunut ja todisteet pitävät, sitten mennään käräjille kuin sika aamupalalle. Jos ei, niin sitten juttu kuopataan ja elämä jatkuu. Poliisi ilmoittaa sitten syyttäjälle, että joko täällä on selvä keissi vai puhallettiinko pilliin turhaan. Tämä on se hetki, kun totuus paljastuu – tai ainakin sen virallinen versio.

Kauanko esitutkinta kestää?

Kauanko esitutkinta kestää? Se on hyvä kysymys, johon ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta. Mutta jos puhutaan keskimääräisistä ajoista, niin poliisin esitutkinta rikosasioissa vie yleensä lähes seitsemän kuukautta. Sitten on vielä syyttäjän osuus, noin kolme kuukautta, ja käräjäoikeuden käsittelyyn menee keskimäärin viisi kuukautta. Huomaatko, miten kokonaisaika venyy?

On ihan mielenkiintoista nähdä, että näissäkin asioissa on alueellista eroa. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa poliisin esitutkinta on kestänyt keskimäärin pisimpään. Miten ihmeessä jossain päin Suomea aika tuntuu venyvän enemmän? Onko kyse resursseista, rikosten luonteesta vai jostain paikallisesta erityispiirteestä? Pakko miettiä.

Miksi tällainen prosessi venyy niin pitkään? Mietin usein, että kyse on monen tekijän summasta. Ei kai kukaan tahallaan viivästytä, mutta järjestelmä on monimutkainen. Kysymyksen taustalla on usein halu saada oikeutta nopeasti, mutta todellisuus on toinen. Ja hei, oikeus on hidas jauhanut, sanotaan, mutta kenellä on varaa odottaa vuosi? Tai jopa pidempään?

Tähän pitkään kestoon vaikuttavat useat asiat. Nämä ovat niitä juttuja, joita olen itsekin miettinyt ja hieman tutkinut:

• Rikosten monimutkaisuus: Isommat ja kansainväliset jutut vievät paljon aikaa.
• Todisteiden kerääminen: DNA-analyysit, tietokonerikokset, kaikki vaatii aikaa ja asiantuntijoita.
• Resurssipula: Poliisi, syyttäjät ja tuomarit tekevät parhaansa, mutta ihmisiä ja rahaa on rajallisesti.
• Oikeusaputarve: Syytetyn oikeus puolustukseen voi pidentää prosessia, kun tarvitaan lisäaikaa.
• Rikosten määrä: Kun tutkittavia juttuja on paljon, jonot kasvavat.

Tämä odottaminen, se on todella raskasta. Kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa olet joko uhrina tai epäiltynä. Epävarmuus syö ihmistä sisältäpäin. Vaikka syyttömyysolettama on tärkeä, odotus tuntuu rangaistukselta jo itsessään. Tämä on se, missä oikeusjärjestelmän tehokkuus kohtaa inhimillisen kärsimyksen. Mikä on sopiva tasapaino?

Oikeudenmukaisuus on monitahoinen käsite. Se ei ole vain lopputulos, vaan myös itse prosessi. Jos prosessi on hidas ja kivulias, murenee luottamus järjestelmään. Se on haastava yhtälö ratkaistavaksi, sillä perusoikeudet ja resurssien rajallisuus törmäävät toisiinsa. Ja tätä ongelmaa mietitään varmasti monella tasolla.

Milloin esitutkinta on valmis?

Esitutkinta on valmis, kun sen tarkoitukset on saavutettu. Tärkeintä on, että kaikki tarvittava tieto syyteharkintaa varten on kerätty. Ei siis ole olemassa jotain tiettyä päivämäärää tai tuntimäärää, vaan se riippuu täysin tapauksen monimutkaisuudesta ja selvittämisen tarpeesta. Ajattele sitä niin, että on kuin valmistaisi monimutkaista ruokaa – silloin se on valmis, kun kaikki ainekset ovat oikein valmisteltu ja annos on täydellinen, ei silloin kun reseptissä on merkitty tietty valmistusaika.

Kun kaikki oleellinen on selvitetty, dokumentit matkaavat syyttäjälle. Syyttäjä sitten päättää, onko aineisto riittävä ja onko syytteen nostaminen perusteellista. Tämä on kuin tuomarin päätös – ensin kerätään todisteet ja sitten pohditaan, miten niitä tulkitaan. Syyttäjän rooli on ratkaiseva tässä vaiheessa, koska hän tekee lopullisen päätöksen siitä, eteneekö asia oikeuteen vai ei.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, että oikeusjärjestelmä toimii tehokkaasti. Esitutkinnan tarkoituksena on luoda perusta oikeudenmukaiselle harkinnalle. Joskus tämä voi olla nopeaa, joskus se voi kestää kauemmin. Ei ole yhtä oikeaa tai väärää vastausta, vaan prosessi mukautuu tilanteen mukaan. Onhan se jännittävää, miten pienestäkin teosta voi seurata pitkä ja perusteellinen selvitysprosessi.

Tärkeimmät vaiheet esitutkinnan päättymisen kannalta:

• Tavoitteiden saavuttaminen: Kaikki asian selvittämiseen liittyvät keskeiset kysymykset on saatu vastattua.
• Syyteharkinnan edellyttämä aineisto: Kaikki todisteet, lausunnot ja selvitykset, joita syyttäjä tarvitsee päätöksensä tekemiseksi, on koottu.
• Syyttäjälle toimittaminen: Kun edellä mainitut ehdot täyttyvät, asia siirretään syyttäjän harkittavaksi.

Aika, joka tähän kuluu, vaihtelee todella paljon. Pienissä ja selkeissä tapauksissa se voi olla muutamia viikkoja, mutta laajoissa ja monimutkaisissa rikostutkinnoissa se voi venyä kuukausiksi tai jopa pidemmäksi. Tietysti kaikella on aikansa, ja kiirehtiminen voi pahimmillaan vaarantaa selvityksen perusteellisuuden.

Kenelle rikosasia siirtyy poliisin esitutkinnan jälkeen?

Kun poliisin esitutkinta päättyy, rikosasia siirtyy syyttäjän arvioitavaksi. Tämä vaihe on nimeltään syyteharkinta.

Poliisi kokoaa kaiken tutkintamateriaalin, kuulustelut ja todisteet yhteen pakettiin. Tämä dokumentti on esitutkintapöytäkirja. Se on tapauksen sielu ja selkäranka. Olen nähnyt niitä, ja joskus ne ovat ohuita mappeja, toisinaan taas useita hyllymetrejä pitkiä saagoja.

Syyttäjä on seuraava portinvartija. Hän ei ole poliisi, eikä hän ole tuomari. Hänen tehtävänsä on juridisesta näkökulmasta arvioida, onko poliisin keräämä näyttö riittävä syytteen nostamiseen ja tuomioon. Tämä on perustavanlaatuinen osa oikeusvaltion kontrollimekanismia; tutkiva ja syyttävä viranomainen ovat erillisiä.

Syyteharkinnan lopputuloksena syyttäjällä on käytännössä kolme päävaihtoehtoa:

• Syyttäjä nostaa syytteen. Hän laatii haastehakemuksen ja toimittaa sen käräjäoikeuteen. Tällöin asia etenee oikeudenkäyntiin. Tämä on se polku, jota useimmat ajattelevat rikosoikeudellisena prosessina.
• Syyttäjä tekee syyttämättäjättämispäätöksen. Hän katsoo, ettei näyttöä ole riittävästi tuomioon (ei ole todennäköisiä syitä epäillyn syyllisyyden tueksi) tai että rikos on vähäinen. Päätös on perusteltava.
• Syyttäjä palauttaa asian poliisille. Jos esitutkinta on syyttäjän mielestä puutteellinen, hän voi määrätä poliisin tekemään lisätutkintaa tiettyjen seikkojen selvittämiseksi.

On tärkeää ymmärtää, että syyttäjän päätös ei aina ole lopullinen. Jos syyttäjä jättää syytteen nostamatta, rikoksen uhrilla eli asianomistajalla on useimmissa tapauksissa toissijainen syyteoikeus. Hän voi siis itse ajaa syytettä käräjäoikeudessa. Tämä on kansalaisen vahva oikeus, vaikka sen käyttäminen onkin harvinaisempaa.