Mihin asti pojat kasvavat?

Mihin asti pojat kasvavat? Huh, 18-vuotias… Muistan sen ajan niin hyvin, se oli kuin eilen. Itse olin… no, melkoinen pikkumies vielä silloin, lähes kääpiö veljeni rinnalla. Ja sitten yhtäkkiä, kuin joku olisi napsaissut valokytkintä, kasvu vaan… loppui. Niin omituista, se lopullinen muotoilu. Kuten kädessä pidettävä savimassa, joka kovettuu. Ei enää taipuisaa kasvua, vaan… valmista. Oliko se helpotus? Vai surullista? Ehkä vähän molempia.

Muistan sen tunteen, miten yhtäkkiä kaikki tuntui olevan paikallaan. Vaikka en ollutkaan mikään jättiläinen, niin se oli… päättyminen. Loppusivu. Ja samalla aloitus. Uusi luku. Se oli jotenkin… absurdia, tiedätkö? Yhtäkkiä olin aikuisen näköinen, ainakin suurin osa ihmisistä katsoi minua siten. Mutta sisällä… olenko oikeasti valmis kaikkeen mitä aikuisuus tuo mukanaan? Se kysymys kummitteli mielessäni.

No, 18 vuotta, se on aika merkittävä raja, eikö totta? Moni asia muuttuu: vastuut kasvavat, vapauksia lisääntyy, kaikkea sitä. Minä ainakin muistan tuon ajan jännittävänä ja vähän pelottavanakin. Olinhan jo yliopistossa, asuin yksin, ja piti alkaa maksaa laskuja. Todellisuus kohtasi.

Mutta entä jos kasvu pysähtyy aiemmin? Se on kurja ajatus, todella kurja. Toivon niin kovasti, että kaikilla pojilla on mahdollisuus kasvaa rauhassa ja saavuttaa se oma täysi mitta – niin fyysisesti kuin henkisestikin. Muistan yhden vanhan kaverini, joka oli paljon pienempi kuin muut, ja kuinka paljon se vaikutti hänen itsetuntoon. Se oli todella epäreilua. Onhan se hirveän tärkeää, että jokainen saa kokea sen siunauksen, että keho ja mieli saavat kehittyä omaan tahtiinsa. Eikä kukaan pitäisi sitä itseäänselvyytenä. Ei todellakaan. Ehkä ne numerot, mitä lääkäri kertoi – jotain keskiarvojen vaihteluväleistä ja kasvuhormonien tasosta – ne menivät jotenkin ohi. Tärkeintä oli se tunne, se oma kokemus. Ja se pysähtynyt kasvu, se oli minulle… no, merkittävä elämänkokemus, joka muutti paljon.