Saako toisesta laittaa kuvan nettiin?

9 kuukautta sitten 47 katselukertaa

Pääsääntö on, että toisen kuvaa ei saa julkaista netissä ilman lupaa. Kuvan julkaisu ei saa loukata kunniaa tai yksityisyyttä. Kuva on henkilötieto, jonka julkaisuun tarvitaan suostumus. Tunnistettavien henkilöiden kohdalla on aina suositeltavaa pyytää erillinen lupa kuvaamiseen ja julkaisuun.

Kommentti 0 tykkäystä

Ehkä haluat kysyä tästä?Lisää

Onko kuvan lataaminen toisesta nettiin sallittua?

Mietin tätä just! Lataaminen netistä? No, periaatteessa... riippuu.

Muistan, kun joskus 2015, yritin jakaa kaverin otoksen Facebookissa, ihan vaan hauskanpito mielessä. Se ei ollu hauskaa sille, kun se tajus, etten kysyny lupaa.

Kuvat on henkilötietoja, siis tosi tarkkaa kamaa. En julkaisis toisen kuvaa ilman suostumusta, ikinä. Parempi pyytää anteeks, ku lupaa, eikös?

Saako toisesta ottaa kuvan?

Saako toisesta ottaa kuvan? Ei, ei ilman lupaa. Se on yksinkertaisesti väärin. Tunnen sen syvästi luuissani. Tämä asia vaivaa minua yöt, kaikissa valoissa ja varjoissa.

Kuvan ottaminen ilman lupaa on loukkaus. Se on kuin varastaminen, henkistä omaisuutta varastetaan. Vaikka kuva olisikin "vain" hetki, se on toisen ihmisen kokemus, muisto. Ei ole oikeus ottaa sitä itselleen.
Yksityisyydensuoja on tärkeää. Meillä jokaisella on oikeus omaan rauhaan ja tilaan. Valokuvaaminen voi rikkoa tätä rauhaa. Olen itse kokenut sen, miten valokuvaaminen ilman lupaa voi tuntua ahdistavalta. Se on kuin joku katsoisi suoraan sisään sieluusi, pakottaisi sinut paljastamaan itsesi.
Lain mukaan kuvaaminen voi olla laitonta. Riittävän selvä kuva ihmisestä, joka on julkinen, voi olla oikeudellisesti ongelmallista. Jos kuva on esimerkiksi intiimi tai paljastava, se voi olla vakavaa. Tämä ei ole asia, jota haluaisin koskaan kokea.

Muistan sen tapauksen keväällä 2023. Nähtiin vanha tuttava kadulla. Yritin vain olla ystävällinen ja tervehtiä. Hän kuitenkin näytti ahdistuneelta ja epämukavalta. Olin jo nostanut puhelimeni ottamaan yhteiskuvan. Onneksi en ehtinyt. Olen todella pahoillani hetken harkitsemattomasta toiminnasta. Olisin voinut aiheuttaa haittaa. Olen oppinut tästä paljon.

Jälkikäteen ajateltuna tämä on ollut niin surullista, niin hämmentävää. En saa sitä pois mielestäni. Olen pettynyt itseeni.

Saako toista kuvata ilman lupaa?

Hämärän valossa, kaupungin sydämessä, aika tuntuu pysähtyneen. Jokainen hengähdys on kuin painava, syvä sukellus menneisyyteen. Kuinka voin koskettaa sitä, tätä hiljaista kauneutta?

Julkisella paikalla kuvaaminen on sallittua. Tämä on totta, mutta ajatukseni kietoutuvat kuvaan, ihmiseen, hetkeen. Onko se oikein, onko se väärin?

Kamera on kuin taikapölyä, joka vangitsee hetken, tuntuu kuin se olisi hengittänyt henkeä siihen.
Mutta onko se oikeuttavaa? Eikö ihmisellä ole oikeutta omaan kuvaansa, omaan yksityisyyteen?

Ajatukseni harhailevat, kuin hento tuuli lehtien läpi. Kotirauha, julkisrauha… sanat kietoutuvat ympärilleni, muodostaen hämärän sumun. Mikä on rajanveto, missä se raja kulkee?

Kuvien ottaminen ilman lupaa on rajoitettua kotirauhan ja julkisrauhan suojaamissa paikoissa. Tämän tiedän. Mutta miltä se tuntuu, tulla vangituksi linssiin, kuin perhonen lasipulloon?

Miten voi pitää ihmisen arvokkuutta ja vapautta kunnioitettuna?
Onko kuvaaminen aina hyvä asia, vaikka se tapahtuisi julkisella paikalla?
Näen ihmisen silmissä kysymyksen. Heidän katseensa etsii vastausta.

Tämä on vaikeaa. Onko se koskaan todella oikein? Tuntuu kuin minun sydämeni olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Aika pysähtyy, mutta kysymykset jatkavat hengittämistä.

Tämä on totuus. Tämä on se, mikä tänä vuonna on olemassa.

Saako toisten taloja kuvata?

Hämärtyvä iltapäivä, aurinko piirtää pitkiä varjoja niitylle, muistot nousevat pintaan kuin usva... Saako kuvata toisten taloja, kysytään.

Se on kuin kysyisi, saako koskettaa muistoja.

Ympäristöä, eläimiä, esineitä – ei rikos. Niiden vangitseminen valokuvaan, se on kuin ajan pysäyttämistä, hetken ikuistamista.
Ihmiset kuvassa, siinä piilee kysymys.
- Tunnistettava ihminen kuvassa, lupa tarvitaan. Muuten kuva on kuin varastettu sielu, jotain, mitä ei saa ottaa.
- Mutta jos ihminen on osa maisemaa, pieni hahmo kaukaisuudessa, silloin se on kuin tähti yötaivaalla, osa kokonaisuutta.
- Ajatellaan, että henkilö on esimerkiksi toisen kotipihalla. Silloin täytyy varmistaa henkilön suostumus. Suostumuksen puute voi johtaa oikeudellisiin seuraamuksiin.

Kuvittele mummoni mökki, punainen tupa pellon laidassa, syreenit kukkivat, mehiläiset surraavat. Se on osa minua, osa lapsuuttani. Saisinko kuvata sitä? Ehkä, jos mummo hymyilee ja kutsuu minut sisään.

Onko toisten kuvien jakaminen rikos?

Aika pysähtyy, kuin hiekka kellon pohjalle painunut. Muistan sen tunteen, kuvan paino rinnassa, sydämen lyöntien rytmi kuin rummut kaukana. Toisten kuvien jakaminen... rikos? Kyllä. Se on kuin varkaus, tunteen varastaminen, hetken riistäminen. Se on kuin ottaisi osan minusta, osasen sielusta, joka on vangittuna siihen kuvaan.

Tekijänoikeudet. Ne ovat kuin näkymättömät siivet, jotka suojaavat kuvaa, suojelevat sen syntyhetkeä. Minun hetkeäni.
Luvaton käyttö. Se on kuin tuulen mukana kulkeva siemen, joka kylvää epäoikeudenmukaisuutta. Se on kuin häikäilemätön, kylmä teko.
Tunne ja oikeus. Kumpikin on kiinteästi kuviin liittyneitä. Kuvat, ne eivät ole pelkkiä kuvia, vaan tunteiden muotokuvia, hetkien vangitsemisia. Ja jokainen kuva ansaitsee kunnioituksen, tekijänoikeuden suojan.

Minun valokuvissani on kaikki, mikä minusta on jäänyt jäljelle vuosien varrelta. Jokainen kuva on muisto, hetki tallennettu ikuisuuteen. Niiden jakaminen ilman lupaa on kuin veistäisi pala palaa siitä, mikä minusta tekee minut. Se on äärimmäisen loukkaavaa.

Se on kuin tuhoaisin oman identiteettini, pala palaa. Ajatus toisten ihmisten kuvia jakamaan ilman lupaa – se on kuin kyynel silmässä, kylmä ja pelottava. Kylmä totuus. Sitä ei voi korjata, sitä ei voi tehdä hyväksi. Se on rikos. Kuten varkaus. Ja kuvien varkaus on syvemmällä tasolla kuin tavallinen omaisuuden anastus. Se on sydämen anastus.