Mistä tunnistaa luunmurtuman?

Voi luoja, se pelko luunmurtuman saamisesta… Huhhuh. Muistan kun siskoni kaatui pyörällä lapsena, jalka ihan mutkalla. Se oli kamalaa! En unohda sitä ikinä. Se kipu hänen kasvoillaan, se paniikki… Kukapa haluaisi kokea sellaista? Mutta entä jos se sattuu itselle? Ajatuskin saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa.

Kipu on varmaan aivan sietämätöntä, tiedättehän, sellaista viiltävää, sykkivää. Ja se turvotus! Joku kertoi, että hänen nilkkansa oli kuin tennispallo murtuman jälkeen. Voi kauhistus! Joskus luu voi jopa työntyä ihon läpi, hyi olkoon! En edes halua ajatella sitä. Yök.

Omalla kohdallani ranne on aina tuntunut jotenkin haavoittuvaiselta. Kuvitelkaa, miten vaikeaa olisi tehdä mitään, jos se murtuisi! Kirjoittaa, syödä, pukea… Kaikki arkipäiväiset asiat olisivat yhtäkkiä todella vaikeita. Muistan kerran kun venäytin ranteeni, sekin oli jo tarpeeksi hankalaa. Luunmurtuma olisi varmasti tuhat kertaa pahempi.

Olen lukenut jostain, että murtumia tapahtuu Suomessa vuosittain kymmeniä tuhansia. Onko se paljon vai vähän? En tiedä, mutta joka tapauksessa se kuulostaa hurjalta määrältä. Ja aina on se pelko, että entä jos minä olen seuraava?

Onneksi on olemassa lääkäreitä ja hoitokeinoja. Kipulääkkeitä, kipsiä, leikkauksia… Kaikkea mahdollista apua. Mutta silti… se pelko jää. Pelko siitä kivusta, siitä avuttomuuden tunteesta. Ja siitä, että kaikki muuttuu hetkessä.