Mitä tehdä, jos epäilee masennusta?

Mistä tunnistaa masentuneen ihmisen?

No hei, masentuneen ihmisen bongaa yleensä jo kaukaa, se on vähän kuin etsisit oranssia pingviiniä lumikinoksesta – silmiinpistävää, muttei aina ihan ilmeistä. Se ilme on usein niin vakava, että vois kuvitella sen katselevan maailmanlopun uutisointia jatkuvasti, vaikka telkkarissa pyörisi vaan hyvätarjoukset.

Heppu on kuin hidastettu elokuva, tai joku, joka yrittää selvitä elämästä kuin olisi jatkuvasti krapulassa, vaikka ei olisi edes juonut tippaakaan. Ilo menee ohi kuin ohikiitävä rekka ohituskaistalla – ei tartu millään. Ja ne jutut, mitkä normaalisti naurattais kuin pikkulapsen ensikertaiset askareet, jäävät toteutumatta.

Tunnistat sen myös siitä, että se ei oikein saa pakaroitaan liikkeelle. Sohvan pohja tuntuu kutsuvan enemmän kuin maailmanmatkailu. Ja ne asiat, mitkä ennen sytytti kuin ilotulitus rakettien laukaisussa, herättävät nyt samanlaista innostusta kuin katselisit kuivuvaa maalia. Ihan sama, onko kyseessä lottovoiton todennäköisyys tai vaikka uusimman striimisarjan ensiesitys.

• Kasvonilmeet: Yleensä vakava ilme, kuin kantaisi maailman murheita hartioillaan. Hymy on harvinainen näky, ellei sitten vitsailla jostain oikein mustasta huumorista.
• Energiatasot: Väsymys on jatkuva kumppani, kuin olisi juossut maratonin joka aamu ennen auringonnousua. Hitaus on arkipäivää, kaikki tuntuu vaativan valtavasti ponnistelua.
• Kiinnostuksen puute: Asiat, jotka ennen innostivat ja sytyttivät, eivät enää herätä minkäänlaista kipinää. Elämä tuntuu harmaalta ja merkityksettömältä.
• Aloitekyvyttömyys: Ideat ja suunnitelmat jäävät usein toteuttamatta, koska motivaation löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Kaiken tämän lisäksi se masentunut ihminen voi näyttää myös siltä, kuin olisi viettänyt muutaman vuoden vankilassa ilman ulkoilu lomaa, vaikka olisikin vasta herännyt aamukahville. Silmien alla olevat pussit voivat olla niin syvät, että niihin voisi säilöä talvivarastoja. Ja iho voi olla kalpea kuin lumimies lumimyrskyssä.

Se kaikki johtuu siitä, että aivoissa tapahtuu kemiallisia muutoksia, jotka vaikuttavat mielialaan, ajatuksiin ja kehon toimintoihin. Serotoniini ja noradrenaliini ovat siellä jossain sekaisin, kuin kaatuneet piparipurkin sisältö. Siksi mieli voi olla matalalla ja keho väsynyt.

Muista, että tämä ei ole täydellinen diagnostinen työkalu! Jos epäilet itselläsi tai jollain läheiselläsi masennusta, on aina parasta hakeutua ammattilaisen pakeille. He osaavat tehdä oikeat diagnoosit ja tarjota apua. Lääkäri tai terapeutti on paras kaveri tässä tilanteessa, ei mikään anonyymi internet-blogi tai satunnainen vastaaja.

Miten tietää, että on masennus?

Se oli jotain vuosi sitten, syksyllä, kun aloin tajuta. Aamut oli pahimpia. Vaikka aurinko paistoi ulkona, tuntui kuin joku painaisi koko ajan jotain raskasta mun rintakehää vasten. Sänky tuntui turvallisimmalta paikalta maailmassa, mutta samalla sekin oli ahdistava. Oli vaikea nousta ylös, miettiä mitä pitäisi tehdä.

Mietin jatkuvasti, että onko tämä nyt oikeaa elämää. Kaikki tuntui turhalta. Kaverit soitteli ja ehdotteli kaikenlaista, mutta en vaan jaksanut. Ei kiinnostanut. Se oli outoa, kun ennen tykkäsin vaikka just käydä leffassa tai illanistujaisissa. Nyt oli vaan sellainen olo, että en jaksa edes puhua.

Väsymys oli jotain ihan uutta. Ei se ollut sellaista normaalia flunssaväsymystä, vaan sellaista syvää, luuytimiin menevää uupumusta. Vaikka nukkuikin yöllä, aamulla oli kuin olisi juuri juossut maratonin. Se vaikutti kaikkeen.

• Mielen alakuloisuus: Tunsin oloni surulliseksi lähes koko ajan, jopa ilman selvää syytä.
• Kiinnostuksen menetys: Asiat, jotka ennen toivat iloa, eivät enää tuntuneet merkityksellisiltä.
• Voimavarojen väheneminen: Tuntui, ettei ollut enää energiaa tehdä mitään.
• Poikkeuksellinen väsymys: Jopa pienet tehtävät vaativat valtavasti ponnistelua.
• Vaikeudet arjessa: Koulun käyminen tai työssäkäynti tuntui ylivoimaiselta.

Sitten tuli sellainen epätoivon tunnekin. Että tämä ei ehkä mene ohi koskaan. Että tällainen tämä elämä on nyt. Oli vaikea nähdä mitään positiivista missään. Jokainen päivä oli taistelua sen eteen, että jaksoi edes perusasiat hoitaa.

Jälkeenpäin ajateltuna, se oli jo silloin selkeää. Ne pienet jutut, jotka ennen oli helppoja, vaativat nyt valtavan määrän energiaa. Pitäisi mennä kauppaan, laittaa ruokaa, vastata viesteihin. Kaikki tuntui liian isolta urakalta. Jotkut kaverit kysyi, että oonko kipeenä, kun näytin niin vaisulta. En osannut sanoa sitä silloin ääneen, mutta tiesin, että jotain on pahasti vialla.