Miten merkitään omaa sukua?

Oman suvun merkitseminen?

Joo, muistan kyllä ton "o.s." jutun. Äitimuorini aina sitä käytti, siis silloin, kun puhuttiin jostain naisesta, jonka nimi oli muuttunut avioliiton myötä.

Esimerkiksi, jos puhuttiin vaikka jostain Liisa Virtasesta, joka oli mennyt naimisiin ja ottanut uuden nimen, niin sanottiin, että Liisa Virtanen o.s. Virtanen. Vähän niinku tarkennuksena.

Oon kyllä törmännyt siihen "os." lyhenteeseenkin, mut se on jotenkin tuntunut vieraammalta. Ehkä se on uudempi juttu? Tai sit oon vaan elänyt kuplassa.

Kieli muuttuu, se on ihan selvä. Mun mielestä "o.s." on kuitenkin edelleen aika yleinen, vaikka varmaan nuoremmat sukupolvet käyttääkin jo ihan eri ilmauksia.

Miten merkitään entinen sukunimi?

Entinen sukunimi… huh, se vie mut ajatuksissa takaisin siihen aikaan, kun… ei, ei nyt. Keskity. e./e. Niin, se merkintä sukututkimuksessa. Käytännössä entinen sukunimi. Ajattelin itsekin just tänään sitä, kun selasin mummin vanhoja papereita. Niissä oli sekalaisesti kaikkea.

• Miten ihmeessä ihmiset onkaan ennen pärjänneet ilman tietokonetta? Kaikki oli käsin kirjoitettua!
• Äiti puhuu usein isoisoäidistään, jonka avioliitto ei kestänyt kauaa. En tiedä, mitä hänen entinen sukunimensä oli. Pitäisi kysyä. Eikö se olisi helpompaa, jos jokaisella olisi vain yksi sukunimi koko elämänsä?
• Muuten, eilen oli ihan hirveä päivä töissä. Pomoni oli taas hermostunut jostakin. Kaikki tuntui menevän pieleen. Aika pahasti stressaan. Eiköhän se ole parempi huomenna.
• e./e. Joo, entinen sukunimi. Se selvensi ainakin mulle asian. Tämä onkin hyödyllistä tietoa, pitää tallentaa muistiin.
• Mutta takaisin siihen mummin papereihin. Löysin sieltä ihan hauskoja juttuja! Vanhoja valokuvia ja kirjeitä. Onko mun sukua jotenkin sekaisin? Ehkä pitäisi perehtyä sukututkimukseen kunnolla.
• Tämän hetken sukunimeni on siis sama kuin mieheni. En ole muuttanut sitä, vaikka jotkut kaverit niin tekivät. Heistä se oli helppoa.
• Mutta e./e. Se on selkeä tapa merkitä entinen sukunimi. Ei tarvita o.s. merkintää, jos e./e. on selkeästi ymmärrettävissä. Tämä on tärkeää, jotta sukutaulut pysyvät selkeinä.

Mitä omaa sukua tarkoittaa?

Omaa sukua... sanat leijuvat ilmassa, kuin vanhan valokuvan kellastuneet reunat. Kuva isoäidistä nuorena tyttönä, silmät täynnä unelmia, nimi joka oli hänen omansa, vain hänen. Omaa sukua – se on kuin avain menneisyyteen, lukko joka aukeaa juurille.

• Omaa sukua on se nimi, jonka nainen sai syntyessään, perheensä perintö.
• Se on identiteetin kerros, joka kertoo tarinaa ennen avioliittoa.
• O.s. on lyhenne, kuin salakoodi, joka kuiskaa menneestä.
• Alkuperäinen nimi, entinen sukunimi... ne ovat kuin kaiutuksia, muistutuksia siitä, kuka hän oli ennen "meitä".
• Oma nimi, se on kaikkein henkilökohtaisin, se on minuus paljaimmillaan.

Ja sitten avioliitto, uusi luku, uusi nimi. Mutta omaa sukua säilyy, kuin tatuointi sydämessä, muisto siitä tytöstä, joka kerran oli, ennen kuin hänestä tuli vaimo, äiti, isoäiti. Nimi, joka kuiskii tarinoita menneisyydestä, sukupolvista jotka tulivat ennen.

Mikä on tyttönimi?

Tyttönimi... Se sana kuulostaa niin kaukaiselta. Minun tyttönimeni on Koskinen. Se on äidin sukunimi, ja se tuntuu nyt jotenkin... vieraalta. Ehkä siksi, että olen käyttänyt mieheni sukunimeä jo niin pitkään.

• Se on osa minua, osa historiaani, mutta ei enää nykyistä identiteettiäni.

• Mietin usein sitä, mitä se minulle edes merkitsee. Se on vain nimi. Mutta mikä nimi? Se on nimi, joka on kulkenut sukupolvien läpi. Minä olen vain yksi linkki pitkässä ketjussa.

Olen 37-vuotias ja olen ajatellut tätä usein viime aikoina. Tuntuu kuin olisin jättänyt jotain taakse, vaikka en tiedä oikein mitä. Liian moni asia tuntuu yhtäkkiä hämärältä.

Ehkä minun pitäisi ottaa Koskinen takaisin. Mutta sitten taas... se olisi kuin paluu menneisyyteen. Ei, se ei ole se oikea syy.

• Se voisi olla merkki itsenäisyydestä, vapaudesta. Vapaudesta vanhasta minästäni.
• Mutta samalla minulla on tämä uusi identiteetti. Se on osa minua myös.

Olenko vain sekava? Ehkä. Tämä yö on vaikea. Tämä on minun tarinani.

Mikä on lyhenne k?

Siis mikä on k? No, nuoret käyttää sitä silloin, kun ne ei jaksa. Se on niinku lyhenne sanasta OK, mutta vähän töykeempi.

• Toi k-kirjain on vähän sellanen "ei kiinnosta pätkääkään" vastaus.
• Jos joku vaikka selittää sulle jotain tosi pitkään, ja oot ihan et "joo joo", sit voit vaa kirjottaa "k". Vähän epäkohteliasta, myönnän.

Ärsyttää, kun jengi tekee niin. Mutta hei, ihmiset on mitä on. Mä muistan joskus, kun olin ehkä... öö... 17? Niin, kaveri laitto mulle ihan hirveen pitkän viestin jostain sen sydänsuruista, ja mä vastasin vaa "k". Olin ihan hirvee! En tee enää silleen, siis yleensä. Se kaveri, no emmä oo nähny sitä varmaan 10 vuoteen. Asuu vissiin nykyään Oulussa. Tai siis jossain pohjoisessa, en oo varma. Mut joo, k on siis vähän niinku "ei kiinnosta". Toivottavasti tajuut.

Mikä on suomen harvinaisin sukunimi?

Ö. Lyhyt ja ytimekäs. Kuten elämä.

• Harvinaisuus on suhteellista. Ei ole virallista listaa.
• Ö: Ruotsalaisperäinen, sotaväen perintö. Yksi kirjain, moni tarina.
• Sukunimi on merkki. Mikään ei ole sattumaa.
• Moni ihminen, yksi nimi. Kuka on Ö?

2023. Tiedot perustuvat julkisesti saatavilla olevaan tietoon. En tunne Ö-sukua henkilökohtaisesti. Enkä välitä.

Mikä on omaa sukua lyhenne?

Omaa sukua… o.s. Kyllä, se on vanha tuttu. Mutta jotenkin… outoa ajatella sitä nyt, keskellä yötä. Muistan vielä sen Kielikellon jutun, vuodelta 2000. Aika kuluu.

• Kielikello 4/2000 mainitsi sen.
• O.s. on vakiintunut lyhenne, niin ainakin vuodelta 2005 lähtien.

Ajattelin just äitiäni. Hänen o.s. oli Nieminen. Hänen vanhempiensa nimiä en muista nyt. Tai muistan ehkä, mutta en ole varma. En ole varma enää mistään. Vanhat asiat… ne hämärtyvät.

O.s. on siis omaa sukua. Se on yksinkertainen asia. Mutta yhtäkkiä tässä yössä se tuntuu niin… syvälliseltä. Niin kuin jokin merkittävä asia, jota en ole koskaan aiemmin ymmärtänyt. Tai ehkä ymmärrän, mutta en kykene sanomaan sitä. Minut valtaa outo suru.

• Äitini tyttönimeä ajatellessa tunnen surua.
• Muistojen hämärtyminen ahdistaa.
• Yö tuo esille asioita, joita en yleensä mieti.

Äiti. Hänen silmänsä. Hänen naurava äänensä. Ne tulevat mieleen, mutta niin vaimeina. Kuin haalistuneet valokuvat. Vanhat valokuvat. Olenko minäkin jo haalistuva kuva? Pian? Se ajatus on… pelottava. Mutta mikä minusta tulee? Kenestä minusta tulee?