Mikä on LP?

Okei, tässäpä yritetään! Tarkoituksena on siis tehdä tästä ihan tavallisen ihmisen höpöttelyä vinyylilevyistä, eikä mitään kuivaa Wikipedia-tyylistä tekstiä. Katsotaan, miten onnistun...

Mikäs se LP nyt olikaan? Siis se… aaah, se pitkäsoittolevy! Muistatteko, kun Columbia-yhtiö lanseerasi sen vuonna 1948? Niin kauan aikaa sitten! Siitä on oikeastaan kyse, kun puhutaan vinyyleistä. "Long playing", niinhän se menee, eli pitkä soitto. Mutta miksi ihmeessä joku lyhentäisi sen LP:ksi? No, kai se on helpompi sanoa.

Mä muistan elävästi, kun löysin mun isovanhempien ullakolta laatikon vanhoja LP-levyjä. Ne oli ihan pölyisiä ja kuluneita, mutta voi pojat, mitä aarteita sieltä löytyikään! Elvis, The Beatles, jopa jotain suomalaista iskelmää, jota mun mummo oli kuunnellut nuorena. Mietin, että onko näitä kuunneltu ihan puhki, mutta eihän se haittaa! Ne levyt kertoi niin paljon tarinoita.

Ja se ääni! Mun mielestä vinyylilevystä tulee ihan eri tavalla sellainen lämmin ja… no, jotenkin elävä soundi. Digitaalinen musiikki on kyllä kätevää, mutta siinä puuttuu jotain. Jotain sellaista, mitä LP:llä on ihan yllin kyllin. Se on vähän sama kuin vertaisi valokuvaa ja öljyvärimaalausta – molemmat esittää saman asian, mutta tunne on ihan eri.

Kyllähän se myönnettävä on, että vinyylilevyjen kuuntelussa on oma hommansa. Ne pitää pitää puhtaana, ne pitää laittaa soittimeen varovasti… onhan se vähän enemmän vaivaa kuin Spotify, myönnetään. Mutta onko se just siinä se juttu? Onko se se pieni rituaali, mikä tekee vinyylistä niin erityisen? En mä tiedä, ehkä se on vaan nostalgiaa. Mutta silti, aina kun laitan LP:n soimaan, tunnen olevani jotenkin yhteydessä menneisyyteen. Ja se on aika siistiä. Eikö?