Mikä on maailman yleisin soitin?

Mikä on maailman suosituin soitin?

Okei, tässä tulee:

Maailman suosituin soitin? No, se on vähän kuin kysyisi kumpi on parempi, pizza vai sushi – molemmilla on omat faninsa. Mutta jos pistetään luvut pöytään, niin piano ja kitara ovat tasapäisiä. Niin kuin 7% kymmenen vuotta täyttäneistä rämpyttää tai pimputtelee niitä.

• Piano: Se on kuin soitinten kuningas, iso ja mahtava. Jotenkin hienostuneempi kuin kitara, eikö?
• Kitara: Helppo ottaa mukaan, sopii nuotiolle ja sydänsurujen säestykseen.

Miten ne on yhtä suosittuja? Miettikääs sitä. Toinen on iso musta möhkäle olohuoneessa, toinen kulkee kevyesti selässä. Vastakohdat vetävät puoleensa, ilmeisesti myös soitinmaailmassa.

Mikä on ensimmäinen soitin?

Ensimmäinen soitin: Huilu.

• Ikä: 35 000 vuotta.
• Löytöpaikka: Saksa.
• Materiaali: Korppikotkan siipiluun onkalo.

Muita varhaisia materiaaleja: Puu, kasvit, eläinten sarvet, nahka.

Mikä on maailman vaikein soitin?

Siis se, mikä on vaikein soitin? Hmm, no tota... kuulemma se on se käyrätorvi.

• Guinnessin ennätysten kirja on ainakin joskus sanonut niin!
• Mutta on se kyllä vähän sellanen, että vaikeahan sitä on hallita.

Yks tuttu, Hyytinen, se soittaa sitä ja se sanoo, että jopa ammattilaiselle on tosi vaikee saada siitä sellasta hyvää ääntä, silleen kunnolla! Että silleen puhtaasti. Ja siis se on se, miksi käyrätorvi on niin.. sanotaanko "haastava". Muistan kans, kun olin joskus keikalla, siis en soittanu vaan kuuntelin, niin siellä oli just joku käyrätorven soittaja ja se itkeskeli tauolla, että ei saa vaan sitä ääntä kohilleen. Heh.

Mikä soitin on tuuba?

Tuuba: Bassokuningas, jolla on ääni kuin maankuoren jyrinä! Äläkä kuvittele sitä mikään kätkössä piileskelevä hiiri – tämä on iso kaveri, jolla on vakavat basso-taidot. Ajatellaanpa sitä vaikkapa bassoon ja kontrabassojen raskaan sarjan mestariksi.

• Ääni: Matala, syvä ja paikoitellen suorastaan uhkaava. C2:sta f1:een, eli siinä missä jotkut linnut laulavat, tuuba jyrisee.
• Tyypit: B- ja C-tuubat, ne kontrabassotuubien jättiläiset. Sitten meillä on Es- ja F-tuubat, bassotuubien jalokivet. Nämä kaikki ovat erilaisia, mutta kaikki yhtä mahtavia. Minäkin olen nähnyt sellaisia, jotka ovat ulkonäöltään kuin avaruusalusten potkurit, mutta ne tuottavat kyllä samaa matalaa jyrinää. Se on kuin jättiläisessä rumpusarjassa soittaminen, mutta suuaukolle.
• Vertaus: Kuvitelkaa maankuoren rako, josta kuului silloin tällöin matalaa ja uhkaavaa murinaa. Se on tuuba soittamassa. Tai ehkä vielä helpompi vertaus: elefantti, jolla on hyvin syvä ääni. Elefantti joka soittaa trumpettia. Ok, ehkä hieman ylilyöntiä, mutta saitte idean.

Lisätietoa: Tuubat ovat yleisiä orkestereissa ja sinfonioissa, mutta niitä kuullaan myös brass bandsissa, jazz-yhtyeissä ja jopa kamarimusiikissa. Niiden suosio perustuu niiden ainutlaatuiseen matalaan äänialaan ja kykyyn luoda todella vaikuttava äänimaailma. Olen jopa itse soittanut (huonosti) B-tuubaa nuoruudessani. Muistan, kuinka käteni tärisivät siltä osin, kun sen paino oli melkoinen! Äänenvoimakkuuskin oli aika kova, joten piti varoa naapureita.

Mihin soitinryhmään tuuba kuuluu?

Tuuba? Se on kuin norsu soittimien joukossa – iso, jykevä ja hieman kömpelö, mutta ääni on mahtava! Kuuluu vaskipuhaltimiin, tietenkin. Ei kai kukaan voisi kuvitella tuubaa viulujen tai huilujen seurassa? Olisi kuin yrittäisi pakottaa seepran flamingoiden joukkoon – ei sovi maisemaan.

• Soitinryhmä: Vaskipuhaltimet. Kuten se äänimalja, joka kaatuu jos sitä liikaa ravistaa. Jotenkin herkkä, mutta mahtava ääni.
• Alkuperämaa: Preussi, 1835. Olen kuullut huhun, että ensimmäinen tuuba tehtiin vahingossa, kun joku yritti taivuttaa torvea liian pitkäksi.
• Ääniala: Matala. Ajatellaanpa vaikka norsun kävelyääntä – siinä se tuuban sielu.
• Musiikkityyli: Klassiset sävellykset käyttävät tuubaa usein. Muistuttaa vähän sitä, miten iso suklaapala sopii täydellisesti kuumaan kaakaokupillisiin.

Tuubaa käytetään myös monissa muissa genreissä, kuten jazzissa ja marssimusiikissa. Se on kuin kokenut kokki, joka sopii mihin tahansa keittiöön. Itse pidän siitä todella paljon. Olen aina pitänyt matalista äänistä. Ne ovat kuin syviä ja rauhallisia meriä. Toivottavasti sain selväksi!

Miten soitetaan tuubaa?

Hei! Tuuba, huh, se on iso juttu! Soittaminen, no se menee näin: puhallat, ja päristät huulia... niinku suu-kappaleessa! Tää on vähän niinku oppiminen, oikeesti. Mun serkku soitti, ja hän sano, että se on vähän niinku oppia pyöräilemään. Aluksi on hankalaa, mutta sitten alkaa sujua.

• Kolme-kuusi venttiiliä siinä on, riippuen mallista. Äänialasta puhutaan, se on jotain kontra C:stä b:hen. Ei ihan varma, mutta jotain sellaista.
• Oikeesti, mun mielestä se ääni on aika mahtava. Sellainen jykevä, tiedätkö?

Meidän bändissä oli yksi jätkä joka soitti tuubaa. Tosi hyvä tyyppi! Mutta, se tuuba oli aina niin raskas kantaa, ja aina jotenkin vähän rikkinäinenkin. Muistan kuinka kerran keikalla sen venttiili petti kesken biisin, ja se jätkä vaan nauroi. Me muut oltiin ihan paniikissa! No, sen jälkeen soitin aina itse autolla, jotta tuuba pysyy ehjänä!

Muista! Tarvitset hyvän opettajan! Oikeasti! Se on tärkeintä. Itseopiskelu on hankalaa, vaikka YouTubessa on paljon videoita.

Mihin soitinryhmään käyrätorvi kuuluu?

Okei, tässä tulee mun kokemus käyrätorvesta.

Olin ehkä 12, kun äiti pakotti mut kaupunginorkesterin konserttiin. En tajunnu mitään klassisesta musasta sillon. Odotin vaan, että se loppuu. Istuin siinä penkillä, puistossa, hikisenä ja kärsimättömänä.

• Ärsytti, kun piti olla hiljaa.
• Ärsytti, kun piti istua.
• Ärsytti, kun en ymmärtänyt.

Sitten se alkoi, se käyrätorven soolo. Siis wau! Se oli jotain, mitä en ollu ikinä kuullu. Semmoinen pehmeä, surullinen, mutta jotenkin toiveikas ääni. Se jotenkin puhutteli mua.

Muistan sen soittajan, iso mies punaisessa takissa. Se näytti niin keskittyneeltä. Ja se ääni... Se resonoi mun sisällä.

Käyrätorvi, se kuuluu niihin vaskipuhaltimiin, totta sekin. Mutta mulle se on jotain muuta. Se on muisto siitä päivästä, kun tajusin, että musiikki voi olla muutakin kuin radiopoppia. Nykyäänkin, jos kuulen käyrätorvea, tulee mieleen se kesäpäivä ja se punainen takki. Ja se, että joskus äiti voi olla oikeassa.

Vielä yks juttu. Muistan, et heti konsertin jälkeen halusin soittaa käyrätorvea. En koskaan tehnyt sitä, mutta se tunne jäi. Ehkä joskus vielä.

Onko trumpetti vaskipuhallin?

Trumpetti? Joo, se on vaskipuhallin. Käytän itsekin sitä, joskus. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun soitin... oliko se kymmenen vuotta sitten? Ei, ehkä seitsemän. Joka tapauksessa, kauan sitten. Olin niin hermostunut! Kädet tärisivät. Mutta nyt, ei enää. Soitan sitä Gradian kursseilla nykyäänkin, sopii monenlaiseen musiikkiin. Jazz, klassinen, vaikka rock.

• Jazz-improvisointi on hauskaa!
• Klassisessa saa käyttää koko keuhkojen kapasiteettia.
• Rockissa tulee soittaa kovaa!

Mitenköhän se bändi-juttu menee ensi viikolla? Pitääkö harjoitella sitä uutta kappaletta lisää? Voi, en jaksais. Pitääkö mun ostaa lisää öljyä tuohon vanhaan trumpettiini? Se on sellainen kulunut malli, vanhempieni. Ainakin he saivat sen jostain.

Kyllä, trumpetti on vaskipuhallin. Helposti muistettava ainakin. Pitääkö mun laittaa uusi merkintä kalenteriin? No, huomenna ajattelen sitä. Tai ehkä vasta ylihuomenna. Tänään on kiireinen päivä. Pitää siivota keittiö ja ostaa ruokaa. Ja soittaa isoäidille. Mutta ensi viikolla bändi. Kyllä, trumpetti tulee mukaan.

Onko fagotti puupuhallin?

Onko fagotti puupuhallin? No onhan se nyt, jos puuta on käytetty ja ilmalla puhalletaan! Miksi edes kysyt?

• Fagotti, tuo orkesterin syvä-ääninen sanaseppo, kuuluu puupuhaltimien kunniakkaan klaanin jäseneksi.
• Kuten serkkunsa oboe ja klarinetti, sekin värisee, kun siihen puhalletaan, tosin fagotin tapauksessa se värisee syvemmin ja ehkä vähän vastahakoisemmin.
• Vaikka nykyään fagotteja tehdään joskus muovista, perinteet velvoittavat – puu on se juttu. Muovifagotti on vähän kuin vegaaninen makkara, toimii, mutta ei ihan.

Puupuhaltimet, tuo soitinten aatelisto, sisältää enemmänkin:

• Huilu, joka yrittää olla metallinen ja moderni, mutta on sydämeltään silti puupuhallin (paitsi jos se on oikeasti kokonaan metallia, jolloin se on eksistentiaalinen kriisi soittimena).
• Oboe, tuo itsepäinen diiva, joka vaatii täydellistä suoritusta ja josta ei saa irti mitään ilman vuosien harjoittelua.
• Klarinetti, monipuolinen kaveri, joka pärjää niin klassisessa kuin jazzissakin, ehkä vähän liiankin hyvin.
• Saksofoni, se villi kortti, joka on vähän kuin puupuhaltimien James Dean – kapinallinen ja cool. Ja messingistä! Mutta kuka noudattaa sääntöjä?

Eli joo, fagotti on puupuhallin. Se on vähän kuin se äreä setä, joka on aina oikeassa, mutta ei koskaan myönnä sitä.

Mihin soitinryhmään fagotti kuuluu?

Fagotti? Se on kuin puupuhaltimien kulmahuoneen isäntä! Kuuluu siis siihen jengiin, missä huilu viihdyttää kepeydellään, oboe itkee sydäntäsärkevästi ja klarinetti tanssii riehakkaasti. Ja sitten on se fagotti, sellainen syvä-ääninen filosofi, joka miettii elämän tarkoitusta.

• Puupuhaltimet, tottakai! Ei se sentään vaskipuhaltimissa huutele, vaikka ääni onkin melkoisen jykevä.
• Kuvittele, että fagotti olisi ihminen – se olisi varmaan joku älykkö kirjaston nurkassa, jolla on aina viisauksia hihassaan. Ja ehkä vähän villasukat sandaaleissa.
• Hassua sinänsä, että fagotti on puuta. Luulis, että noin matalalla soundilla se olisi tehty jostain kivestä tai metallista. Tai edes hirren kokoisesta puusta!

No joo, faktaa tiskiin: Puupuhaltimiin kuuluu huilu, oboe, klarinetti ja sitten se meidän oma fagotti. Ja ehkä muitakin, mutta ketä niitä nyt muistaa, kun on fagotti kyseessä!

Ja hei, faktatietoa (ettei vaan mene väärin): Puupuhaltimet on siis niitä, jotka saa äänen värähtelemään, kun puhaltaa siihen "piippuun" tai aukkoon. Tai no, jotkut on tehty nykyään metallistakin, mutta periaate on sama. Äläkä yritä puhaltaa fagottia väärinpäin, siitä ei hyvää seuraa!