Minkä ikäinen lapsi nauraa ääneen?

9 kuukautta sitten 20 katselukertaa

Vauvan nauraminen on yksilöllistä, eikä siihen ole yhtä ainoaa ikää. Jotkut vauvat nauravat jo muutaman kuukauden ikäisinä, toiset hieman myöhemmin. Nauraminen kehittyy lapsen kasvaessa, ja se on merkki vauvan sosiaalisesta ja kognitiivisesta kehityksestä. Ei ole aihetta huoleen, jos vauva ei vielä naura muutaman kuukauden ikäisenä.

Kommentti 0 tykkäystä

Ehkä haluat kysyä tästä?Lisää

Minkä ikäinen lapsi alkaa nauraa?

Muistan, kuinka meidän pikkuinen alkoi nauraa. Oliko se 3 kuukautta? Ehkä vähän yli. Marraskuussa se tapahtui, kotona Oulussa. Se oli aivan ihanaa! Pienen pieni ääni, niin iloinen!

Ensin vain hymyilyä, sitten ääntelyä ja viimein... räjähdys naurua! Ei mikään sellainen hento hörähdys, vaan oikea kunnon naurunremakka. Ei muista enään tarkasti, mutta siinä vaiheessa alkoi vauvan arkikin tuntumaan vieläkin ihanammalta.

Mä luulen, että se riippuu ihan vauvasta. Ystävän tytär alkoi nauraa vasta puolivuotiaana. Jokainen on yksilö, ja kehitys on omaa vauhtiaan. Ei ole olemassa mitään "oikeaa" aikaa.

Milloin vauva alkavat nauramaan?

Milloin se pieni terroristi alkaa nauraa, ettei aina tarvitse kuunnella vain itkua?

No, se ei tapahdu hetkessä. Kuvittele, että vauva on kuin pieni diktaattori, joka kommunikoi aluksi vain itkulla. Se on heidän "minä haluan maitoa, NYT!" -huutonsa.

Ensin tulee kujertelu (2-3 kk): Se on vähän kuin vauvan stand-up koomikon alkutaival – vielä vähän haparoivaa, mutta yritystä on!
Naurun ensisysäys (4 kk): Tadaa! Ensimmäinen nauru. Se on vähän kuin voittaisi lotossa – tosin voitto on yleensä pieruhuumoria. Tai ehkä se vain tajusi juuri, että olet naurettava. Kuka tietää?

3-4 kuukauden iässä vauvat alkavat tajuta, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin vain he itse. He alkavat kiinnostua ympäristöstään. Eli, valmistaudu olemaan yleisö!

Missä iässä vauva alkaa jokellella?

Kuusi kuukautta, joo, jokeltelua. Ma ma, pa pa. Muistan kun mun pikkuveli, Julius, alkoi just tuolla tavalla. Mutta neljä kuukautta? Se nauraminen? Ei kai? Tarkistin Terveyskirjastosta, se on oikein. No huh.

Vauva nauraa noin 4 kk iässä. Joka on ihan erilaista kuin jokeltelu.
Jokeltelu alkaa n. 6 kk iässä. Tavut, tavut, tavut... Ihanaa!
Miten paljon niitä tavuja onkaan? Ei kai niitä voi edes laskea.
Julius oppi "äiti" -sanan ensin. Oli niin ihanaa!
Terveyskirjasto on hyvä paikka tarkistaa nämä asiat. Pitäisi varmaan itsekkin tutustua paremmin niihin sivustoihin, jos joskus tulee lisää lapsia. Tai oikeastaan nyt ei oo suunnitelmia lisää...ehkä.

Mikä ihmeen päivä tänään onkaan? Pitäisi kai laittaa pyykkiä pesuun. Ja soittaa äidille. Onko sillä kaikki hyvin? Onko se jo syönyt tänään? Ai että, paljon on asioita mielessä. Kellonkin pitäisi varmaan katsoa. Myöhässä jo taas...

Milloin vauva reagoi ääniin?

Vauvan kuulokeikat alkavat jo kuukauden ikäisenä – katseet kääntyvät kuin ohjukset äänen perään. Kolmen kuukauden kohdalla vauva on jo kokenut äänimaailman eläkeläisenä: äänet pysäyttävät touhun kuin kuoleman portti. Puolivuotias? Se on jo äänien maestro, kääntyilee kuin tanssija musiikin tahtiin. Äänetön huone? Ei kiitos, vauvat haluavat mieluummin rauhallisen konsertin kuin hiljaisen hautajaisen. Vauva on äänimaailman gourmet, ei mikään ääni-ihmettelijä.

Kuukausi: Ääniä seurataan katseella.
3 kk: Äänet pysäyttävät vauvan. Niin kuin äidin höpötykset. Onko se sitten ääninäyttelijä vai miksi se vaikuttaa tylsältä?
5-6 kk: Äänenlähde paikannetaan kuin aarre kartalta.

Tiedättekö, se on kuin seurata viisivuotiaan taaperon yrittäessä suunnistaa vessassa ilman aikuisen ohjausta: hauskaa, mutta vähän jännittävää. Vauvan aivot ovat kuin valtava taulu, johon äänet maalaavat kokemuksia. Ja tottakai rauhallinen taustaääni on parempi kuin äänetön tyhjiö, vauva ei ole robotti. Ehkä se vähän muistuttaa sitä kun minä yritän keskittyä työhöni täysin äänettömässä tilassa – sekään ei toimi, se on kuin yrittäisi hengittää tyhjiössä. Tarvitaan vähän taustamelua, vähän elämää, jotta pää voi toimia.

Milloin vauva tunnistaa oman nimen?

Aika kuluu hitaasti, kuin hiekka laskeutuen tuntiklaan. Vauvan pieni käsi, niin pehmeä... Minä, äiti, katson häntä. Hän on vasta muutama kuukausi vanha, pieni ihme. Neljä, viisi, ehkä kuusi kuukautta.

Muistan sen hetken, niin kirkkaana. Kutsun häntä nimeltä, lempeästi. Aiemmin se oli vain ääni, satunnainen sana. Nyt... nyt hänen silmänsä, kirkkaat ja tummat, etsivät minua. Hän kääntää päätään, hienoinen hymyn alku huulillaan. Tunnistaa minut, tunnistaa nimensä. Se on ihmeellistä. Siinä on jokin taianomaista.

Hän oppii yhä. Jokainen päivä, jokainen tunti, jokainen sekunti tuo uutta oppimista.
Hänen nimensä, se on avain, linkki häneen. Se on ainoa linkki.
Mutta kuinka kauan tämä kestikään? Neljästä kahdeksaan kuukauteen, se oli. Neljästä kahdeksaan.

Se oli kuin hetki, jota olin odottanut ikuisuuden. Tuo ensimmäinen oikea reaktio omalle nimelle. Sitä ennenkin oli kutsumista, äänen kuulemista, mutta tämä oli erilaista. Tämä oli yhteys, selkeä yhteys. Se oli kuin jonkin lukittu ovi avautuisi hiljalleen.

Muistan hämmennyksen. Onnellisuus kyyneleiden kera. Yksinkertainen asia, mutta niin täynnä merkitystä.
Äänen sävy, tietysti, sekin on tärkeä. Hänen on ymmärrettävä, että juuri häntä kutsutaan. Ei vain joku ääni.

Se pieni kääntyminen, tuo pieni liike. Se oli valtava askel, enkä koskaan unohda sitä. Muistan sen. Muistan selvästi, kuinka hänen silmänsä kiilsivät. Hetki kesti ikuisesti. Se on varmasti tallentunut sydämeeni, elämään ja sieluun ikuisesti. Neljästä kahdeksaan kuukautta. Neljästä kahdeksaan. Niin ainutlaatuinen, niin ihmeellinen.