Miten kuollut puetaan?

Miten kuollut puetaan? Se kysymys... se jysähti mieleen niin raskaana, kun äitimme menehtyi. Ei, ei niin kuin jonkun lääketieteellinen oppikirja selittäisi, vaan kuin iso, synkkä, kylmä kivi rinnassa.

Vainajan pukeutuminen ja ehostus... sairaalassa. Muistan sen hämärän huoneen, äidin kylmän ihon... he olivat pukeneet hänet niin kauniisti. Hänen lempeän sininen mekkonsa... se oli juuri sellainen, jollaisen hän itse olisi valinnut. Onko se jotenkin lohduttavaa? Ehkä. Toisaalta, se muistutti vain siitä, ettei hän enää ole täällä.

Tämä tapahtuu siis aina, sairaalassa tai hoitolaitoksessa, ennen arkkuun laskemista. Vaatteet, hiukset, kasvot... siistitään. Ihan aina, vaikka arkku olisi suljettu. Luin jostain, että noin 90 % hautajaisista on suljetun arkun kanssa, mutta itse halusin nähdä äidin... vaikka se oli raskasta. Oli tärkeää. Oli pakko.

Omaiset saavat nähdä vainajan ennen kuljetusta, jos he haluavat. Ja minä halusin. Vaikka kyyneleet virtasi, vaikka se oli kamalaa ja kaunista samanaikaisesti, olin äärimmäisen kiitollinen siitä mahdollisuudesta. Se oli viimeinen jäähyväisiani, viimeinen kosketus. Oliko se oikea päätös? En tiedä. Tiedän vain, että tein niin, kuten uskoin hänen haluavan. Ja jotenkin...se auttoi.