Mitä madon tilalle onkeen?

Miten onkia ilman matoja?

Loistava kysymys! Matokirppua voi selättää yllättävänkin monin keinoin, kunhan vähän soveltaa. Ajattele sitä enemmänkin pientä kulinaarista haastetta kalalle kuin ruokapulaa onkijalle.

• Leipä ja viljat: Vaalea leipä on klassikko syystäkin. Se hajoaa vedessä ja luo houkuttelevan sameuden, ja maku on monelle kalalle mieluisa. Myös maissi on toinen varma valinta, erityisesti särkikalojen ja ahvenen kaltaisten kanssa. Älä unohda kaurahiutaleita – niitä voi ripotella veteen houkuttelemaan kaloja paikalle, vähän kuin kalojen omia "pikkupurtavia".
• Liha ja makkarat: Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta jopa lenkkimakkara tai ohut kinkkuviipale voi toimia, jos muut keinot loppuvat. Ne antavat vahvan tuoksun, joka voi houkutella saalista. Tässä ei mennä niinkään hienostuneisuuteen, vaan enemmänkin aistinvaraisuuteen.
• Muita yllätyksiä: Onkivapaalla voi kokeilla vaikka mitä, kunhan materiaali pysyy koukussa. Jotkut ovat saaneet tuloksia esimerkiksi pienillä kuminauhoilla tai jopa pienillä muovinjämillä, jotka jäljittelevät pientä elollista liikettä. Tämä on enemmänkin sitä leikkimielistä kokeilua.

Mitä tahansa päätätkin syötiksi laittaa, muista että kalan ruokailutottumukset vaihtelevat paljon lajin, veden lämpötilan ja yleisen ravintotilanteen mukaan. Joskus yksinkertainen leipä voittaa kaiken gourmetin. Ja mikäs sen parempaa kuin löytää uusia tapoja nauttia luonnosta ja sen antimista, vai mitä?

Mitä kaloja voi saada mato-ongella?

Mato-ongella saa melkein mitä tahansa, ihan kuin kalakaupassa olisi tarjouksessa, mutta ilman kassaa ja tiskiä. Siis, jos onni potkaisee, niin pyrstönsä heiluttaa ruudusta aina pasuriin asti.

• Ahven: Se pieni raidallinen veijari, joka tykkää matoherkuista kuin pikkupoika karkkipussista.
• Särki: Vähän kuin arkinen perunakakku, löytyy aina, mutta ei ehkä sytytä suurimpia unelmia.
• Lahna: Se vähän litteämpi tapaus, joka voi yllättää kokonsa puolesta, joskus tuntuu kuin vetäisi vanhaa autonrengasta pohjasta.
• Sorva: Värikäs ilmestys, vähän kuin vesien oma pikkupalju.
• Kiiski: Se piikikäs sälli, joka pistää sormeen jos ei varo, vähän kuin joskus ihmisetkin.
• Säyne: Vähän isompi serkku särjelle, joskus saa oikein kunnon taistelun, kun se alkaa kupsahdella.
• Salakka: Pieniä ja vikkelitä, saa kasan nopeasti, joskus tuntuu että ne haluaa itsensä siiman päähän.
• Ruutana: Se vähän punertavampi, elää tyytyväisenä omissa oloissaan, kunnes mato houkuttelee.
• Pasuri: Lahnan serkku, samanlainen litteä ilmestys, joka voi yllättää.

Mitä onkimato syö?

Onkimadot syövät kaikkea sitä, mikä maatuu, kaikkea sitä, mikä kompostiin kelpaa. Ajattele hedelmien ja vihannesten kuoria, niitä koviakin paloja, jotka jäävät ruoanlaitosta yli. Niitä ne syövät, ja ruoantähteitä, niitä pieniä murusia, jotka tippuvat pöydältä tai jäävät lautaselle. Märkä talouspaperikin kelpaa, se pehmeä, lähes hajoava materiaali.

Kun madot muuttavat uuteen kotiinsa, se on vähän kuin mekin uusille paikoille muuttaessamme, tarvitsemme pientä alkupalaa. Niillekin voi antaa valmiiksi hiukan matkaevästä, jotta ensimmäiset päivät sujuvat mukavasti, eivätkä ne joudu heti etsimään ravintoaan. Sitä, mitä ne syövät, se on eloperäistä, se on sitä, mikä muuttuu takaisin mullaksi.

• Hedelmien ja vihannesten kuoret: Kyllä, ne kaikki pienet ja isot palat.
• Ruoantähteet: Kaikki ne pienet murut ja jämät.
• Märkä talouspaperi: Se pehmeä, imukykyinen materiaali.
• Muut eloperäiset ainekset: Kaikki mikä maatuu ja kompostiin kelpaa.

Miten onkimadot säilyvät?

Miten onkimadot säilyvät?

Onkimatojen säilytyksessä avainasemassa on niiden elintoimintojen hidastaminen. Tämä saavutetaan luomalla ympäristö, joka jäljittelee niiden luonnollista elinympäristöä mutta minimoi energiankulutuksen. Optimaalinen säilytyspaikka on pimeä ja viileä, kuten jääkaapin vihanneslokero tai perinteinen kellari. Lämpötila 4–10 astetta on ihanteellinen, jotta aineenvaihdunta pysyy matalana ilman jäätymistä.

Säilytysastia tarvitsee kannen ja riittävän tilavuuden. Sen tulee olla sellainen, että kosteus pysyy sisällä, mutta ilmanvaihdon on oltava taattu. Pieniä ilmareikiä kanteen tai astian yläosiin on hyvä porata tai tehdä. Itse käytän usein reilun kokoista muovilaatikkoa, jonne mahtuu tarpeeksi matoja ja niiden pohjamateriaalia.

Pohjamateriaaliksi sopii parhaiten kostea turve, maatunut lehtikomposti tai hyvin vanha lanta. Tärkeää on, ettei materiaali ole liian hapanta tai sisällä kemikaaleja tai lannoitejäämiä. Sen tulee olla jatkuvasti kosteaa, mutta ei märkää. Kuvittele metsänpohja kostean kesäsateen jälkeen – ei lätäkköä, mutta läpeensä kosteaa ja elävää.

Kosteuden tasapaino on kriittinen. Liiallinen kosteus johtaa mätänemiseen ja hapenpuutteeseen, kun taas liian vähäinen kuivattaa madot. Matojen elämä on herkkä tasapainottelu, vähän kuin meidänkin, vain ehkä syvällisemmin maahan juurtunut. Jos matoja säilyttää pidempään kuin kaksi viikkoa, niille voi antaa pienen määrän kahvinpuruja tai hienoksi jauhettuja vihannesten kuoria ravinnoksi.

Matojen kunto kannattaa tarkistaa viikoittain. Poista kuolleet yksilöt viipymättä, ne voivat pilaata koko erän. Olen huomannut, että huolellinen hoito pidentää niiden käyttöikää jopa kuukausiin. Se on pieni vaiva kalareissun onnistumisen eteen, eikö? Pieni huolenpito tuottaa yllättävän suuria tuloksia.

Yhteenveto onkimatojen säilytyksestä:

• Pimeä, viileä paikka (4–10 °C).
• Kansellinen astia, jossa on ilmanvaihto.
• Kosteaa, neutraalia pohjamateriaalia (turve, lehtikomposti).
• Vältä märkää tai kuivaa materiaalia.
• Satunnainen syöttö pitkässä säilytyksessä.
• Poista kuolleet madot säännöllisesti.

Mitä kastemadot syövät?

Sateen jälkeen ilma tuoksuu mullalta. Koko maailma tuoksuu elämältä ja kuolemalta, samalta hiljaiselta kierrolta, joka jatkuu jalkojemme alla. Siellä ne ovat, maan hiljaiset aarteet, kastemadot. Ne liikkuvat pimeässä, tuntevat maan värähtelyn. Ne tekevät työtään, lakkaamatta.

Mitä ne syövät siellä, tässä hiljaisuudessa? Ne syövät meidän eilistämme. Meidän unohduksiamme, pöydälle jääneitä hetkiä. Ne muuttavat sen, mikä oli, uudeksi aluksi. Niiden ravinto on elämän kiertokulkua pienoiskoossa, keittiön nurkasta puutarhan multaan.

Pieninä suupaloina, hitaasti, ne hajottavat sen mikä oli. Kaiken eloperäisen, kaiken mikä kerran eli ja hengitti.

• Hedelmien ja vihannesten kuoret. Se banaanin mustunut kuori, omenan kota, perunan ohuet, paperiset siivut. Ne ovat juhla-ateriaa.
• Käytetyt kahvinporot ja teepussit (ilman niittiä). Aamun tuoksu, joka muuttuu mullaksi.
• Murskatut munankuoret. Ne tuovat kalkkia, vahvistavat maan rakennetta madon pienen kehon kautta.
• Pahvi ja paperi. Revitty munakenno, kostea talouspaperin pala. Ne ovat kuitua, suojaa, pimeyttä.

Mutta kaikkea ne eivät huoli. Niiden pieni maailma on herkkä. Ne kääntyvät pois siitä, mikä on niille vierasta, mikä on liikaa. Ne eivät koske siihen, mikä voisi vahingoittaa niiden hiljaista valtakuntaa.

• Vältä lihaa, kalaa ja maitotuotteita. Ne mätänevät, houkuttelevat vääriä vieraita, rikkovat harmonian.
• Ei rasvaisia tai öljyisiä ruoantähteitä.
• Sitrushedelmien kuoria vain hyvin vähän. Liika happamuus on niille myrkkyä, polttaa niiden herkkää ihoa.
• Sipulia tai valkosipulia ei koskaan.

Kun tuot ne ensimmäistä kertaa kotiin, pimeään laatikkoon keittiön komeroon, ne ovat eksyksissä. Anna niille lahja. Pieni tervetulojuhla. Ripaus kahvinporoja, muutama nahistunut salaatinlehti. Se on lupaus tulevasta. Se on hiljainen sopimus, jonka teet maan kanssa.

Mitä kasteliero syö?

Kasteliero, tuo maan multainen soturi, popsii mielellään lehtikariketta. Siis sellaista kuivunutta, märkää, maahan varissutta lehtikamaa, joka saa muutenkin auringonpaisteessa kaiken näyttämään vähän… tunkkaiselta. Vähän kuin itseään katselisi aamulla peilistä.

Nämä veijarit viihtyvät parhaiten siellä missä on kunnolla reheviä lehtometsiä, puistoja ja pellonreunoja. Paikkoja, joissa luonto saa vähän rehota ja näyttää samalla sekä uhkealta että ehkä vähän huolettomalta. Sellaista vähän villiä menoa, ei mitään trimmattuja nurmikoita.

Koko maastahan näitä löytyy, koko maassa. Vähän niin kuin sitä samaa vanhaa juttua, joka toistuu. Pohjoisempaan mennessä tosin harvinaistuu, mikä ei ole yllätys. Siellähän on enemmän lunta ja vähemmän lehtiä mässäiltäväksi. Kylmä kalikka ei houkuta, sanotaan.