Miksi ikoneita ei signeerata?

Olen aina ollut ihan ihmeissäni, miksi ikoneita ei koskaan signeerata. Mietin sitä lapsena, ja nyt kun asiaa on vähän tutkinut, niin alkaa valjeta. Se ei olekaan mikään sattuma, vaan liittyy johonkin tosi syvälliseen… kunnioitukseen Jumalaa kohtaan.

Ajattelen, että se on vähän niin kuin taiteilija haluaisi astua syrjään, ikään kuin sanoa, että "tässä ei ole kyse minusta, vaan yksinomaan Hänestä". Tai siis, Jumalasta. He näkevät itsensä ennemminkin välineenä, jonka kautta Jumala ikään kuin maalaa. Oletteko koskaan ajatelleet sitä noin? Minusta se on jotenkin todella liikuttavaa. Tuollainen nöyryys oman työn edessä.

Muistan kerran, kun olin isovanhempieni luona kylässä. Heidän seinällään oli vanha ikoni, ja mietin juuri tätä samaa juttua. Kysyin mummolta, että kuka sen on maalannut. Mummo hymyili ja sanoi, että "se on Jumalan maalaama, lapseni". Voi olla, että hän sanoi sen vähän vertauskuvallisesti, mutta ymmärsin pointin.

Ei siinä, kyllähän ikonimaalari on hirveän taitava, mutta ehkä he ajattelevat, että heidän tehtävänsä on vain antaa Jumalan valon loistaa läpi. Se on vähän kuin… no, vähän kuin yrittäisi soittaa mahdollisimman puhtaasti instrumenttia, jotta musiikki pääsee oikeuksiinsa. Eikö?