Mitä hylkeitä on?

Mitä hylkeitä on? Kolme lajia Suomessa

Maailmassa elää kymmeniä eri eväjalkaisia lajeja, mutta Suomen alueella mitä hylkeitä on rajoittuu kolmeen tunnettuun ryhmään. Vesiluonnon monimuotoisuuden ymmärtäminen auttaa hahmottamaan näiden nisäkkäiden merkityksen ekosysteemille. Lajien tunteminen ehkäisee vääriä tulkintoja eläinten suojelutarpeesta ja auttaa luonnonystäviä tunnistamaan vesillämme liikkuvat asukkaat oikein.

Mitä hylkeitä on olemassa ja miten ne luokitellaan?

Kysymys siitä, mitä hylkeitä on olemassa, voi liittyä moniin eri näkökulmiin, ja vastaus riippuu pitkälti siitä, tarkastellanko asiaa maailmanlaajuisesti vai kotoisen Itämeremme kannalta. Maailmassa on monenlaisia eväjalkaisia petoeläimiä, jotka jaetaan korvattomiin hylkeisiin, korvahylkeisiin ja mursuihin. Varsinaisia hylkeiden lajit eli korvattomia hylkeitä kuuluu 19 nykyisin elävää lajia, kuten norppa ja harmaahylje. Nämä lajit ovat elintärkeitä omille ekosysteemeilleen, sillä ne auttavat ylläpitämään tasapainoa merien ravintoketjussa omilla asuinalueillaan pohjoisilta vesiltä aina Eteläiselle jäämerelle saakka.

Hylje eläimenä on sopeutunut täydellisesti vesielämään, mutta eri lajien välillä on suuria koko- ja elintapaeroja. Suurimmat lajit voivat painaa tuhansia kiloja, kun taas pienemmät hylkeet jäävät huomattavasti kevyemmiksi. Se on sanottava suoraan - hylkeiden tunnistaminen luonnossa voi aluksi tuntua äärimmäisen vaikealta, sillä pelkän vedestä pilkottavan pään perusteella lajien erottaminen vaatii tarkkuutta. Tutkijat luokittelevat lajeja kallon muodon ja hampaiden rakenteen perusteella. Maailmanlaajuisesti nämä 19 lajia asuttavat hyvin erilaisia ympäristöjä rannikoilta avomerelle.

Itämeren hylkeet: norppa ja harmaahylje lähikuvassa

Suomen vesillä elää kaksi päälajia, jotka ovat norppa ja harmaahylje, joista jälkimmäinen tunnetaan myös nimellä halli. Nämä lajit eroavat toisistaan sekä kooltaan että ulkonäöltään, vaikka molemmat ovat Itämeren ekosysteemin huippupetoja. Niiden elämän seuraaminen tarjoaa mielenkiintoisia piirteitä, kuten kyvyn levätä ulkosaariston luodoilla tai liikkua jään päällä.

Harmaahylje on Itämeren hylkeistä selvästi suurempi, ja uros voi saavuttaa jopa 3 metrin pituuden. Norppa taas on pienempi ja sen tunnistaa helposti kylkien rengaskuvioista. Harmaahylje tarvitsee noin 7 kilogrammaa kalaa päivässä pysyäkseen kunnossa. Luontokuvauksessa on huomattu, että hylkeet ovat uteliaita mutta pitävät aina turvavälin ihmiseen. Niiden ravinto koostuu pääasiassa silakasta ja turskasta, mikä tekee niistä riippuvaisia kalakantojen terveydestä.

Miten hylje eläimenä selviytyy vedessä ja maalla?

Hylkeiden elämä on täynnä kiehtovia piirteitä, kuten niiden poikkeuksellinen kyky sukeltaa syvälle ja pysyä veden alla pitkiä aikoja. Ne pystyvät hidastamaan sydämensä sykettä säästääkseen happea sukelluksen aikana, mikä mahdollistaa ravinnon etsimisen pimeästä merenpohjasta ilman jatkuvaa tarvetta nousta pintaan hengittämään.

Sukelluskapasiteetti vaihtelee lajeittain, mutta esimerkiksi harmaahylje voi sukeltaa jopa 450 metrin syvyyteen etsiessään silakkaparvia. Tämä on huomattava suoritus nisäkkäälle. Hylkeiden fysiologia on kehittynyt täydellisesti vesielämään: niiden veri pystyy sitomaan valtavan määrän happea, ja lihaksiston myoglobiinipitoisuus on moninkertainen maanisäkkäisiin verrattuna. Vaikka liikkuminen maalla näyttää kömpelöltä rullaamiselta, vedessä ne muuttuvat sulaviksi ja nopeiksi saalistajiksi, jotka ohjaavat liikkeitään takaräpylöillään.

Itämeren hyljelajien vertailu

Harmaahylje eli halli

• Kykenee sukeltamaan erittäin syvälle, parhaimmillaan satojen metrien syvyyteen
• Pitkä, kiilamainen ja profiililtaan koiramainen pää
• Uros voi kasvaa jopa 3 metriä pitkäksi ja painaa yli 300 kiloa

Norppa

• Turkissa nähtävissä selkeitä ja yksilöllisiä rengasmaisia kuvioita
• Pyöreä pää, lyhyt kuono ja suuret silmät, muistuttaa kissan kasvoja
• Huomattavasti pienempi, pituus yleensä alle 1.5 metriä ja paino alle 100 kiloa

Villen havainto Saaristomerellä: Epäonnistumisesta oivallukseen

Ville, 42-vuotias luontoharrastaja Turusta, halusi kuvata harmaahylkeitä niiden luonnollisessa ympäristössä ulkosaaristossa. Hän suuntasi veneensä kaukaisille luodoille syyskuussa, mutta hylkeet sukelsivat pakoon aina kun vene lähestyi.

Ensimmäinen yritys oli turhauttava, sillä Ville ajoi veneen liian lähelle karikoita ja moottorin ääni pelotti eläimet matkoihinsa. Hän odotti tuntikausia kylmässä viimassa sormet kohmeessa saamatta yhtäkään hyvää kuvaa.

Oivallus syntyi, kun hän päätti muuttaa taktiikkaansa kokonaan. Hän sammutti moottorin jo satojen metrien päässä ja antoi tuulen kuljettaa venettä hiljaa kohti karikkoalueen reunaa pitäen kameran valmiina.

Lopulta utelias harmaahylje ui vain muutaman metrin päähän veneestä ja nosti päänsä vedestä tarkkailemaan tilannetta, mikä mahdollisti upeat otokset ilman eläimen häiritsemistä.