Miten toimin onnettomuustilanteessa?

Sydän hakkaa, oikeasti hakkaa, niin että melkein tukehtuu. Onnettomuus. Siinä se nyt on, edessäni. Ensimmäinen ajatus… Apua. Toinen: En saa panikoida. Pitää pysyä rauhallisena, vaikka jalat tutisee. Muistan, että joskus luin jostain, että pitää ensin varmistaa oma turvallisuus. Että en itse joudu osaksi sitä kaaosta. Niinpä, eihän siitä mitään tulisi, jos minäkin… Huh. Syvään henkeä.

Sitten katson ympärilleni. Onko jotain, millä voisin estää tilanteen pahenemisen? Kerran näin kun auto oli ajautunut ojaan ja bensaa valui… Silloin joku heitti hiekkaa päälle. Voisiko tässä…? Ei, onneksi ei näy liekkejä. Mutta entä loukkaantuneet? Onko joku jumissa? Ääni värisee, kun kysyn: “Onko kaikki kunnossa?” Vastaukset ovat sekavia, itkua, tuskanhuutoja. Yritän auttaa, lohduttaa, pitää kädestä kiinni. Vaikka tuntuu, että en osaa tehdä mitään oikein.

112. Numero pyörii päässä. Onneksi se tulee selkärangasta. Soitan. Selitän tilanteen, niin rauhallisesti kuin pystyn. Osoite… Hmm, missä me oikein ollaan? Hetken mietin, kunnes tajuan. Onneksi on tuttu tie. Ambulanssi, poliisi, palokunta… kaikki matkalla.

Joku ottaa kännykällä kuvaa. Minua ärsyttää. Miksi? Mitä hyötyä siitä nyt on? Eikö voisi auttaa? Tai edes olla hiljaa? Minä en ainakaan jää kuvaamaan. Keskityn siihen, että saan edes jotenkin autettua. Vaikka on kamalaa, aivan kamalaa… Mutta jonkun on tehtävä jotain. Eikö niin?