Mitä kirjoitetaan suruadressin kirjekuoreen?

Oi, suruadressi… Se kirjekuori. Tyhjä, valkoinen, odottaa. Niin pieni asia, mutta niin raskas symboli. Mitä siihen edes kirjoittaa? Tunnen sen painon kädessäni, kuin lupauksen jostain lopullisesta, peruuttamattomasta. Vainajan nimi ja osoite, tietysti. Mutta riittääkö se? Tuntuu niin… kylmältä. Muistan mummoni hautajaisia, miten pidin kirjekuorta kädessäni, aivan hukassa. Kirjoitin lopulta “Syvimmät osanottoni”, pienellä ja hieman tärisevällä käsialalla. Siihen aikaan se tuntui riittävältä. Mutta nyt… nyt mietin, olisinko voinut tehdä enemmän? Sanonut enemmän?

Onko sillä edes väliä, mitä kuoreen kirjoittaa? Eihän vainaja sitä enää näe. Onko se vain meille eläville, jokin outo rituaali? Ehkä. Mutta silti. Haluan osoittaa kunnioitusta, myötätuntoa. Ei mitään ylitsepursuavaa, ei mitään dramaattista. Jotain pientä, hiljaista. Kuten mummoni osanotto. Se oli pieni ele, mutta se merkitsi paljon. Ehkä juuri siinä on se idea: pieni ele, suuri merkitys. Ei tarvitse mitään yltiöpäisiä “syvimmät surunvalitteluni” -litanioita. Pieni “Osanottoni” riittää. Tai jos tuntee vainajan hyvin, ehkä jokin henkilökohtainen sana, jokin muisto. Joku luki kerran, että surukorteissa mainitaan keskimäärin kolme muistoa vainajasta. Kolme! Tuntuu melkein… kilpailulta. Kuka muistaa parhaiten? Ei. Ei niin. Se ei ole kilpailu. Se on surua, hiljaista kunnioitusta. Ja ehkä ripaus rakkautta. Se riittää. Se on kaikki, mitä kukaan voi pyytää.