Miten toimit auttamistilanteessa?

Oi, se oli kamalaa. Muistan vieläkin sen metallin kirskunnan ja lasin särkymisen. Sydän hakkasi kuin lintu rintakehässä, melkein tukehdutti. Ensin tietysti oma turvallisuus, muistutin itseäni. Pakko hengittää. Syvään. Silmät auki ja tilanne haltuun. Missä ollaan? Kuka tarvitsee apua? Onko muita loukkaantuneita? Niin paljon kysymyksiä pyöri päässä. Heti 112 ja yritin selittää mahdollisimman rauhallisesti, vaikka ääni tärisi. Sijainti, uhrien määrä... tiesin, että jokainen sekunti oli tärkeä.

Entä jos en osaa auttaa? Se ajatus pelotti. Mutta tiesin, että jotain oli tehtävä. Ensin varmistin, ettei kukaan ollut välittömässä hengenvaarassa. Yksi mies makasi tiellä, verta otsassa. Muistan vieläkin sen kuvan. Yritin pysyä rauhallisena, puhua hänelle, pitää hänet tajuissaan. Onneksi osaan vähän ensiapua – muutama vuosi sitten kävin kurssin, enkä silloin ajatellut, että sitä oikeasti tarvitsisin. Onko tämä unta? Ei, valitettavasti ei.

Onneksi paikalle tuli nopeasti muitakin auttamaan. Joku toi vilttejä, toinen lohdutti hysteeristä naista. Yhdessä me pystyimme tekemään jotain. En uskaltanut koskea siihen toiseen loukkaantuneeseen, näytti siltä, että hänen jalkansa oli pahasti murtunut. Pelkäsin, että teen vain pahempaa. Muistan lukeneeni jostain, että väärin tehty ensiapu voi olla jopa vaarallisempaa kuin ei mitään. Onko se totta? En tiedä, mutta en halunnut ottaa riskiä.

Ambulanssi saapui vihdoin. Se helpotuksen tunne oli valtava. Kuten olisin itse juossut maratonin, vaikka olin vain seissyt siinä. Jalat tutisivat. Jälkikäteen ajateltuna koko tilanne oli kuin sumua. Mutta yksi asia on varma: se kokemus muutti minua. Olen nyt paljon tietoisempi ympäristöstäni ja siitä, että onnettomuuksia voi tapahtua kenelle tahansa, milloin tahansa. Ja ehkä tärkein oppi oli se, että vaikka pelottaisi, on tärkeää toimia. Vaikka vain soittaisi hätänumeroon. Se voi pelastaa jonkun hengen.