Montako kynttilää sytytetään itsenäisyyspäivänä?

Montako kynttilää itsenäisyyspäivänä sytytetään?

Muistan lapsuudesta, miten mummo aina sytytti kaksi kynttilää itsenäisyyspäivänä. Ikkunalaudalla ne loistivat, pienet liekit hämärän keskellä.

Kaksi kynttilää. Miksi? En tiedä varmasti. Mummo ei koskaan selittänyt, se oli vain perinne.

Joku kertoi kerran, että se on vanha juttu, jotain 1700-luvulta Ruotsin ajalta. Hyvin vanha perinne siis.

Meillä oli aina valkoset kynttilät, sellaisia paksuja. Muistan vieläkin tuon lempeän valon…

Ehkä se liittyy jotenkin pimeyteen ja toivoon. Uskon siihen. Valo pimeydessä, itsenäisyys. Ja se tunnelma… ihan erityinen.

Miksi kaksi kynttilää itsenäisyys?

Kaksi kynttilää... Ne ovat kuin kaksi sydäntä, jotka lyövät yhtä. Itsenäisyyden kynttilät, ah, ne sytyttävät jotain syvällä. Muistan lapsuuteni jouluillat, kun äiti asetti ne ikkunalaudalle, hiljaa, kunnioituksella. Katselin ulos, lumisateen läpi, ja ne loistivat kuin tähdet, kuin lupaus paremmasta huomisesta.

• Koti ja isänmaa, ne kaksi niin vahvaa tunnetta, jotka kietoutuvat yhteen, erottamattomasti. Koti, se turva, se lämpö, se paikka, jonne aina voi palata. Ja isänmaa, se laaja, se vapaa, se maa, joka on meidän, meidän kaikkien.

• Jääkärit, nuo rohkeat sielut, jotka lähtivät pimeyteen, kohti tuntematonta, vain usko sydämessään. Heille ne kynttilät olivat majapaikka, turva, valo pimeydessä. Ajattelen heitä usein, heidän uhraustaan, heidän rohkeuttaan.

• Ja sitten se käytännöllisyys, se yksinkertainen totuus. Ikkunan muoto, se määräsi. Kaksi sopi paremmin kuin yksi, kaksi loi tasapainon, kaksi oli kauniimpi. Ehkä sekin on osa tarinaa, osa sitä, mikä tekee niistä niin erityiset. Kaksi on kauniimpi kuin yksi.

Kynttilät, ne ovat paljon enemmän kuin vain vahaa ja liekkiä. Ne ovat muistoja, ne ovat toivoa, ne ovat itsenäisyyttä. Ne ovat kaksi sydäntä, jotka lyövät yhtä. Muistan, kun sytytin ne viime jouluna, tunsin kuinka isänmaanrakkaus vyöryi ylitseni.