Meneekö tippi tarjoilijalle?

7 kuukautta sitten 55 katselukertaa

Kortilla maksettu tippi menee yleensä ravintolan kassaan, eikä suoraan tarjoilijalle. Suomessa tarjoilija saa aina työehtosopimuksen mukaisen palkan, ja tipin kohtalo vaihtelee. Usein se jaetaan koko henkilökunnan kesken tai jää yrityksen tuloksi.

Kommentti 0 tykkäystä

Ehkä haluat kysyä tästä?Lisää

Kuka todellisuudessa saa ravintolassa annetun tipin Suomessa?

Minä muistan kyllä sen ajan, kun tipin antaminen oli Suomessa vähän kuin salainen sopimus. Jotkut asiakkaat tunki sitä seteliä siihen käteen ihan huomaamatta, mutta useimmiten se oli niin vähän, ettei sillä ollut käytännössä mitään merkitystä.

Sitten tuli ne korttimaksut, ja siitä se sotku vasta alkoikin. Kun maksoi kortilla, tuli se helppo lisäkenttä: "lisää tippi". Siinä vaiheessa minusta tuntui, että koko homma meni jo reisilleen.

Se raha, minkä kortilla annoin, ei koskaan mennyt suoraan siihen tarjoilijaan, joka minut palveli. Työsopimuksessa oli jo palkka, ja tämä tuntui enemmänkin sellaiselta lahjoitukselta ravintolalle. Ikään kuin ekstraa niille, joilla oli jo peruspalkka.

Olen nähnyt tarjoilijoiden puhuvan tästä, ja se on aina ollut vähän kiusallinen aihe. Ne nauttivat siitä palvelusta, josta on saanut joskus sen pienen ekstrakiitoksen, mutta tämä korttivinkki… se on vaan muuttanut koko dynamiikan.

Se tuntui välillä vähän epäreilulta kaikkia kohtaan. Asiakas ajatteli antavansa kivan lisän työntekijälle, mutta raha menikin jonnekin muualle. Se oli vähän kuin pelaisi peliä, jonka sääntöjä kukaan ei oikein tiennyt.

Nyt kun tippi on enemmän tai vähemmän poissa korttimaksuista, on se ehkä vähän reilumpaa. Jokainen saa sen, minkä on työsopimuksessa sovittu. Ja jos joku haluaa antaa jotain ylimääräistä, niin se on sitten jotain ihan muuta kuin se näkymätön korttilisä.

Meneekö tipistä veroa?

Taas tää sama pohdinta. Miten nää verojutut voi olla näin monimutkaisia. Joka vuosi sama rumba.

Sillä ei ole mitään merkitystä, antaako asiakas sen tipin vapaaehtoisesti. Verottajaa ei kiinnosta. Raha on rahaa ja siitä menee vero.

Tippi on aina veronalaista tuloa.
Se lasketaan saajan henkilökohtaiseksi ansiotuloksi.
Myös muut palvelurahat ovat verollisia.

Miten ne muka valvoo käteistippejä? Eihän ne mitenkään voi tietää jos saan kaks kymppiä käteen perjantai-iltana. Mutta säännöt on sääntöjä. Kaikki pitäisi ilmoittaa.

Työnantajan kautta kulkevat tipit on helpoimpia. Esimerkiksi kortilla maksetut. Ne menee suoraan firman kirjanpitoon ja työnantaja tekee niistä ennakonpidätyksen. Pitäisi näkyä palkkakuitilla ihan omana rivinään. Meidän firmassa se ainakin näkyy.

Mutta ne käteisenä saadut onkin sitten eri juttu.

Ne on itse ilmoitettava veroilmoituksessa kohdassa Muut ansiotulot. Työntekijän oma vastuu. Eli periaatteessa pitäisi pitää kirjaa jokaisesta kolikosta. Kuka niin oikeasti tekee? Aivan järjetöntä.

Entä yhteinen tippikassa? Se jaetaan työntekijöiden kesken ja jokainen on vastuussa oman osuutensa ilmoittamisesta verottajalle. Eli jos purkissa on satanen ja meitä on viisi, jokaisen pitää ilmoittaa 20 euroa tulona. Yksinkertaista.

Pitääkö Suomessa antaa tippiä?

Se vanha maa, tämä pohjoinen maa, se hengittää toisin. Kaukana siintää tunturi, tai ehkä vain järvenselkä, ja siinä maisemassa jokainen tehty työ on jo arvossaan. Hinta, se on sovittu, kuin sopimus aamusta ja illasta. Ei tarvetta sille ylimääräiselle, sille odotukselle, jota muualla kannetaan. Täällä kaikki sisältyy, valo ja varjo.

Ei, tippiä ei Suomessa odoteta. Ei täällä kukaan kurota kättään salaa, odottaen kolikoiden kilinää tai setelin sipsahdusta. Palvelun hinta on se, mitä on laskussa, kirkkaana ja selkeänä, kuten talvipäivän taivas. Työntekijät saavat palkkansa, he elävät sillä, niin kuin me kaikki. Se on järjestelmä, joka seisoo vankasti, kuin koivikko tuulessa.

Mutta sydänhän se on, joka lopulta puhuu. Joskus tapaat ihmisen, jonka palvelu on kuin lämmin halaus kylmänä päivänä, ylitti kaiken, mitä osasit odottaa. Silloin se sisäinen tunne, se kiitollisuus, voi kuiskata, että haluan antaa jotain enemmän. Se on oma valinta, täysin oma. Se on ele, ei velvoite. Aivan kuin antaisi ystävälle pienen lahjan, ilman syytä, vain ilosta.

Meillä on erilainen tapa. Palkat ovat kunnollisia, ne ovat elämistä varten. Palvelualojen ihmiset, heille ei rakenneta elämää vinkkien varaan. Täällä, meillä, se on toisin. Hinnat sisältävät jo kaiken, myös hymyn ja sen pienen lisävaivan, joka tekee palvelusta hyvää. Se on sisäänleivottu, kuin marjat puuroon. Palvelun hinta sisältää kaikki kulut, myös palkat.