Milloin telkkariin tuli väri?

Milloin telkkariin tuli väri? Näin lähetykset muuttuivat

Pohditko, milloin telkkariin tuli väri ja kuinka siirtymä mustavalkoisista ruuduista kohti nykyaikaista kuvaa eteni eri puolilla maailmaa? Television kehityshistoria sisältää mielenkiintoisia vaiheita tekniikan yleistymisestä. Tutustu tarkemmin siihen, miten lähetystekniikka uudistui ja millä tavalla värilliset ohjelmat saapuivat lopulta katsojien olohuoneisiin.

Milloin telkkariin tuli väri Suomessa ja maailmalla?

Tähän kysymykseen liittyy usein enemmän kuin yksi oikea vastaus, sillä aikataulu riippuu täysin siitä, puhutaanko Suomen ensilähetyksestä vai koko maailman laitteiden kehityksestä. Jos mietit suoraan, milloin telkkariin tuli väri Suomessa, virallinen vastaus on vuosi 1969, jollom Yleisradio (Yle) lähetti ensimmäisen ohjelmallisen värilähetyksen. Maailmalla kehitys alkoi kuitenkin huomattavasti aiemmin, kun yhdysvaltalainen Radio Corporation of America (RCA) toi ensimmäiset kaupalliset väritelevisiot markkinoille jo vuonna 1954.

Moni menee vuosissa sekaisin. Ihan ymmärrettävästi. Kun tutkin vanhoja arkistomateriaaleja ensimmäistä kertaa, luulin itsekin pitkään, että värit ilmestyivät jokaiseen suomalaiseen olohuoneeseen sormia napsauttamalla tammikuussa 1969. Todellisuudessa ensimmäinen ohjelmallinen väri-tv:n lähetys oli tasavallan presidentti Urho Kekkosen uudenvuodenpuhe 1. tammikuuta 1969, jota harva pääsi todistamaan livenä oikeissa väreissä. Samaan aikaan Yhdysvalloissa RCA:n kehittämien ensimmäisten CT-100 -mallisten, 12 tuuman väritelevisioiden myyntihinta oli silloisissa oloissa tähtitieteelliset 1 000 dollaria. Harvalla oli sellaiseen varaa. Mutta tähän liittyy yksi yllättävä ja suorastaan koominen yksityiskohta, jonka melkein kaikki historiikit unohtavat mainita - kerron siitä tarkemmin tuossa suomalaisten olohuoneiden arkea käsittelevässä osiossa alempana.

Tämä seuraava aikajana yllättää useimmat lukijat, koska kokeilujen ja tavallisen arjen välillä oli valtava kuilu.

Tiivis aikajana: Väritelevision historia Suomessa ja maailmalla

Ennen kuin ensimmäinen värilähetys suomessa nähtiin virallisesti, tekniikkaa hiottiin vuosikymmeniä eri puolilla maailmaa ja kotimaassa tehtiin salaisia testejä. Koska koska väritv keksittiin oikeastaan vaiheittain, kehitys on helpointa hahmottaa selkeän aikajanan avulla aina varhaisista insinöörikokeiluista siihen pisteeseen, kun uutiset ja viihde muuttuivat kokonaan värillisiksi.

Ollaanpa rehellisiä: teknologian historia kuulostaa usein kuivalta vuosilukujen luettelolta, mutta väritelevision kohdalla kyse oli valtavasta kulttuurisesta murroksesta. Suomi otti käyttöön eurooppalaisen PAL-järjestelmän (Phase Alternating Line - värijärjestelmä, joka korjasi signaalin sävyvirheitä automaattisesti). Se oli loistava valinta. Toisin kuin amerikkalainen järjestelmä, PAL piti Urho Kekkosen kasvojen ihonsävyn luonnollisena, vaikka lähetyssignaali olisi hieman heilahdellut matkalla mastosta kotisohvalle.

Kun selaat tätä aikajanaa, huomaat nopeasti, miten hitaasti pyörät aluksi pyörivät: 1920-luvun loppu (Varhaiset kokeilut): Skotlantilainen keksijä John Logie Baird demonstroi maailman ensimmäistä mekaanista värilähetystä laboratoriossa, mutta tekniikka oli vielä täysin raakile. 1954 (Kaupallinen läpimurto USA:ssa): Kun kysytään, milloin ensimmäinen väritelevisio julkaistiin kuluttajille, katse kääntyy kevääseen 1954 ja RCA:n CT-100 -malliin.

1967-1968 (Suomen koelähetykset): Tästä syntyy usein sekaannus koelähetysten ja virallisten säännöllisten värilähetysten alkamisen välillä, sillä Yle testasi tekniikkaa muun muassa Grenoblen talviolympialaisissa ennen virallista aloitusta. 1969 (Virallinen avaus Suomessa): Urho Kekkosen uudenvuodenpuhe aloitti säännöllisen väritelevisiotoiminnan, vaikka ohjelmaa tuli aluksi vain muutama tunti viikossa. 1970-luvun loppupuoli (Lopullinen läpimurto): Kotimaiset tehtaat, kuten Salora ja Upo, tekivät laitteista kansanvaraa, ja myös päivittäiset uutislähetykset alkoivat siirtyä pysyvästi väriaikaan.

Koelähetykset vai virallinen aloitus - mistä sekaannus johtuu?

Sekaannus koelähetysten (1967-1968) ja virallisten säännöllisten värilähetysten alkamisen välillä johtuu siitä, että harva erottaa insinöörien testikuvan varsinaisesta ohjelmatoiminnasta. Kun ihmiset muistelevat, milloin väritelevisio tuli suomeen, joku saattaa vannoa nähneensä värikuvaa jo ennen vuotta 1969.

Ja he ovat tavallaan oikeassa. Tekniset koelähetykset pyörivät elektroniikkaliikkeiden näyteikkunoissa jo vuosia aiemmin. Yritin kerran itse korjata isoisäni vanhaa putkitelevisiota kellarissa - kädet olivat aivan mustana pölystä ja sormia krappasi, kun väänsin jäykkiä säätönuppeja kolme tuntia putkeen ilman tulosta. Silloin tajusin konkreettisesti, miten herkkää ja monimutkaista 1960-luvun lopun analoginen tekniikka oikeasti oli. Ei ihme, että Yle halusi harjoitella rauhassa. Vasta kun lähetysverkko oli riittävän vakaa, uskallettiin puhua virallisesta ohjelmallisesta lähetykstestä.

Miksi kaikki eivät sitten rynnänneet heti kauppaan uuden tekniikan perässä?

Miksi väritelevisio yleistyi hitaasti suomalaisissa kodeissa?

Vaikka ensimmäinen värilähetys nähtiin jo 1969, väritelevisio yleistyi tavallisissa suomalaisissa kodeissa vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen korkeiden laitehintojen ja kalliin televisioluvan vuoksi. Alkuvaiheessa laite oli harvojen herkkua, ja suurin osa kansasta katsoi ohjelmansa tyytyväisenä mustavalkoisena.

Katsotaanpa totuutta silmiin. Raha ratkaisi kaiken. Kun ensimmäiset väritelevisiot tulivat myyntiin Suomessa, laite saattoi maksaa useamman kuukauden keskipalkan verran, mikä piti ostajakunnan todella pienenä, ja kun tähän lisättiin vielä se, että väritelevisiolupa oli tuntuvasti kalliimpi kuin tavallinen mustavalkolupa, moni perheenisä ja -äiti laski kynä sauhuten keittiönpöydän ääressä, ettei muutamasta väritunnista viikossa yksinkertaisesti kannattanut maksaa niin suuria summia. Se tuntui suorastaan ryöstöltä. Lisäksi kotimainen teollisuus - etunenässä Salossa toiminut Salora sekä Upo - alkoi vasta kiihdyttää tuotantoaan 1970-luvun alussa. Kun Salora lopulta sai omat värikoneensa sarjatuotantoon, hinnat alkoivat sulaa ja luottamus tekniikkaan kasvoi.

Milloin uutiset muuttuivat värillisiksi Suomessa ja arki mullistui?

Kysymykseen siitä, milloin uutiset muuttuivat värillisiksi suomessa, ei ole yhtä ainoaa kellonlyömää, sillä siirtymä tapahtui asteittain 1970-luvun aikana studiotekniikan ja uutisfilmien kehittyessä. Vaikka juhlapuheet ja suuret urheilukisat näytettiin väreissä varhain, arkiset uutislähetykset pysyivät pitkään osittain mustavalkoisina.

Tässä on nyt se yllättävä ja hieman koominen yksityiskohta, jonka mainitsin aiemmin artikkelin alussa: monet luulivat saavansa väritelevision ostamalla pelkän muovisen kalvon. Kyllä, luit aivan oikein. Markkinoilla myytiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa erikoisia, kuvaruudun eteen kiinnitettäviä värillisiä muovikalvoja - joissa yläreuna oli sininen taivasta varten, keskiosa punertava ja alareuna vihreä ruohikkoa varten - ja ihmiset oikeasti maksoivat niistä, vaikka lopputulos oli lähinnä suttuisen koominen, kun uutistenlukijan otsa loisti kirkkaan sinisenä ja puku vihreänä.

Monet oppaat väittävät, että suomalaiset omaksuivat uuden tekniikan vakavasti ja suoraan, mutta käytännössä kansa keksi kaikenlaisia oikopolkuja säästääkseen rahaa. Todellisuudessa vasta 1970-luvun lopulla, kun yli puolet kotitalouksista omisti aidon väritelevision ja uutisstudion kamerat oli uusittu, väreistä tuli uusi normaali. Harva enää kaipasi harmaata ruutua.

Mustavalkotelevisio vs. Väritelevisio 1970-luvun Suomessa

Mustavalkotelevisio

• Perusmaksu oli kohtuullinen ja sopi tiukempaankin perhebudjettiin
• Yksinkertainen ja koeteltu rakenne, jota kylän paikallinen radio- ja tv-korjaaja osasi huoltaa nopeasti
• Huomattavasti edullisempi, yleensä noin kolmasosan tai puolet uuden väritelevision hinnasta
• Kaikki lähetykset näkyivät moitteettomasti, sillä PAL-järjestelmä oli täysin yhteensopiva vanhojen vastaanottimien kanssa

Väritelevisio

• Vaatii erillisen, selvästi kalliimman väritelevisioluvan, mikä hidasti monen perheen ostopäätöstä
• Monimutkainen kuvaputki- ja piiritekniikka vaati tarkkaa säätöä ja tuotti aluksi paljon lämpöä
• Kallis statussymboli - alkuvaiheessa hinta vastasi usean kuukauden palkkaa, kuten USA:n 1 000 dollarin CT-100 osoitti
• Tarjosi upean elämyksen urheilussa ja luonto-ohjelmissa, vaikka värillistä ohjelmaa tuli aluksi vain murto-osa lähetysajasta

Virtasen perheen kisastudio Tampereella: Kuvaruutukalvosta aitoon Saloraan

Tampereella asuva koneistaja Pekka Virtanen halusi keväällä 1972 nähdä tulevat kesäolympialaiset väreissä, mutta uuden väritelevision hinta ja kallis lupamaksu hirvittivät perheen tiukkaa taloutta.

Pekka päätti kokeilla halpaa oikotietä ja osti postimyynnistä mustavalkotelevision ruudulle liimattavan kolmivärisen muovikalvon. Lopputulos oli täysi katastrofi: kuva muuttui pimeäksi, ja jääkiekko-ottelussa pelaajien kasvot näyttivät vuorotellen vihreiltä ja sinisiltä.

Turhautunut Pekka repi kalvon irti jo toisena iltana, nieli ylpeytensä ja alkoi säästää sivuun osan ylityökorvauksistaan joka ikinen kuukausi.

Syksyllä 1973 olohuoneen nurkkaan kannettiin vihdoin kotimainen Salora-väritelevisio, ja koko naapurusto kerääntyi Virtasen sohvalle ihmettelemään luonto-ohjelmien kirkkaita sävyjä.