Millä veritulppa todetaan?

Veritulppaepäily – Millä tutkimuksilla tukos paikannetaan?

Veritulppa, eli tromboosi, on vakava tila, jossa verisuoneen muodostuu verihyytymä, joka estää veren normaalin virtauksen. Nopea diagnoosi on elintärkeää, sillä hoitamattomana veritulppa voi johtaa vakaviin komplikaatioihin, jopa kuolemaan. On siis ensiarvoisen tärkeää hakeutua lääkäriin välittömästi, jos epäilet veritulppaa.

Mutta miten lääkäri sitten varmistaa, onko kyseessä todella veritulppa ja missä tukos tarkalleen sijaitsee? Vastaus ei ole yksiselitteinen, sillä tutkimusmenetelmät valitaan ensisijaisesti oireiden ja epäillyn tukoksen sijainnin perusteella. Yleisesti ottaen diagnoosi perustuu potilaan oireisiin, lääkärin suorittamaan kliiniseen tutkimukseen ja erilaisiin kuvantamis- ja laboratoriotutkimuksiin.

Tässä artikkelissa käydään läpi keskeisimmät tutkimusmenetelmät, joilla veritulppa voidaan havaita.

1. Anamneesi ja kliininen tutkimus:

Ennen varsinaisia tutkimuksia lääkäri kartoittaa potilaan oireet, sairaushistorian ja mahdolliset riskitekijät (esim. tupakointi, ylipaino, ehkäisypillerit, perinnöllinen alttius). Myös kliininen tutkimus, jossa lääkäri tunnustelee ja tarkastelee potilaan kehoa, antaa arvokasta tietoa. Esimerkiksi jalkojen turvotus, punoitus, lämpö ja kipu voivat viitata syvän laskimotukokseen.

2. Laboratoriotutkimukset:

Verikokeilla ei suoraan voida “nähdä” veritulppaa, mutta ne voivat antaa viitteitä sen olemassaolosta. Erityisesti D-dimeeri on herkkä merkkiaine, jonka pitoisuus veressä nousee, jos elimistössä on käynnissä aktiivinen hyytymän hajoaminen. Kohonnut D-dimeeri viittaa vahvasti veritulppaan, mutta se voi olla koholla myös muissa tilanteissa, kuten tulehduksissa tai raskauden aikana. Siksi normaali D-dimeeri voi sulkea veritulpan todennäköisyyden pois, mutta kohonnut arvo vaatii lisätutkimuksia.

3. Raajojen ultraäänitutkimus:

Ultraäänitutkimus on nopea, kivuton ja säteilytön menetelmä, joka soveltuu erinomaisesti raajojen laskimotukosten (esim. syvän laskimotukoksen jalassa) diagnosointiin. Tutkimuksessa verisuonia tarkastellaan ultraääniaaltojen avulla, ja tukoksen sijainti ja laajuus voidaan usein nähdä suoraan.

4. Tietokonetomografia (TT):

Tietokonetomografia, eli TT-kuvaus, on tehokas menetelmä syvempien ja vaikeammin tutkittavien verisuonten tutkimiseen. TT-kuvaus yhdistettynä varjoaineeseen mahdollistaa verisuonten tarkan visualisoinnin. Sitä käytetään erityisesti keuhkoveritulppien, vatsan alueen veritulppien (esim. maksalaskimotukos) ja aivoveritulppien diagnosointiin.

5. Magneettikuvaus (MRI):

Magneettikuvaus on toinen tarkka kuvantamismenetelmä, joka ei käytä ionisoivaa säteilyä. MRI voi olla hyödyllinen vaihtoehto TT-kuvaukselle, erityisesti raskaana oleville tai potilaille, joille varjoaineen käyttö on vasta-aiheista. Sitä voidaan käyttää esimerkiksi aivoveritulppien tai lantion alueen laskimotukosten diagnosointiin.

6. Keuhkojen ventilaatio-perfuusio-skintigrafia (V/Q-skintigrafia):

Tätä isotooppitutkimusta käytetään keuhkoveritulpan epäilyssä, erityisesti silloin, kun TT-kuvaus ei ole mahdollinen tai sen tulokset ovat epäselvät. Tutkimuksessa selvitetään, miten ilma kulkeutuu keuhkoihin (ventilaatio) ja miten veri virtaa niissä (perfuusio). Keuhkoveritulppa aiheuttaa tyypillisesti alueen, jossa ilmaa kulkeutuu normaalisti, mutta verenkierto on estynyt.

Yhteenveto:

Veritulpan diagnosointi on monivaiheinen prosessi, joka vaatii lääkärin ammattitaitoa ja harkintaa. Tutkimusmenetelmät valitaan yksilöllisesti potilaan oireiden, riskitekijöiden ja epäillyn tukoksen sijainnin perusteella. Oleellista on, että oireiden ilmaantuessa hakeudutaan välittömästi lääkärin arvioon, jotta oikea diagnoosi voidaan tehdä ja hoito aloittaa mahdollisimman nopeasti.