Mikä aiheuttaa luontokatoa?

Mikä aiheuttaa luontokatoa? Elinympäristöjen pirstoutuminen ja syyt

Mikä aiheuttaa luontokatoa ja miten ihmistoiminnan vaikutus luontoon muuttaa ympäristöämme? Ekosysteemien heikkeneminen ja elinympäristöjen pirstoutuminen uhkaavat monimuotoisuutta maailmanlaajuisesti. Luonnonvarojen kulutus ja ympäristön muuttuminen aiheuttavat vakavia riskejä lajien selviytymiselle. Tutustu luontokadon taustoihin ja opi ymmärtämään ympäristöriskejä paremmin lajikadon pysäyttämiseksi.

Mitä luontokato tarkoittaa ja mikä sitä aiheuttaa?

Luontokato eli biodiversiteetin köyhtyminen voi liittyä moniin eri tekijöihin, mutta sen suurin ja välitön aiheuttaja on ihmisen harjoittama maankäyttö. Erityisesti metsien hakkuut, rakentaminen, maatalouden laajentaminen ja tästä seuraava elinympäristöjen pirstoutuminen ajavat lajeja ahtaalle niin globaalisti kuin täällä Suomessakin.

Luontokato ei tarkoita pelkästään kaukaisen sademetsän lajien katoamista, vaan se tapahtuu parhaillaan suomalaisessa lähiluonnossa. Maailmanlaajuisesti ihmistoiminta on muuttanut merkittävästi noin 75 prosenttia maapallon maapinta-alasta, mikä on jättänyt villille luonnolle yhä vähemmän elintilaa. Kun metsät ja suot muutetaan talouskäyttöön, luonnon monimuotoisuuden perusta murenee ja ekosysteemit menettävät kyvyn toimia normaalisti.

Muistan elävästi, kun lapsuudenkotini takana ollut vanha kuusimetsä kaadettiin lyhyessä ajassa pelkäksi kantoaukeaksi. Alueen rikas lintujen laulu ja kosteat sammalmatot katosivat yhdessä viikossa. Silloin ymmärsin konkreettisesti, että luonnon muuttuminen ei ole vain tilastoja, vaan elävän ympäristön äkillistä ja peruuttamatonta rikkoutumista.

Ihmistoiminnan suorat vaikutukset: Maankäyttö ja pirstoutuminen

Miten ihmisen toiminta sitten käytännössä ajaa luontoa ahdingon partaalle? Suurin yksittäinen syy on elinympäristöjen muuttuminen ja pirstoutuminen. Kun yhtenäiset luontoalueet pilkotaan teillä, pelloilla tai asutuksella, lajien on vaikea liikkua, löytää ravintoa tai lisääntyä.

Luontokadon suorat syyt voidaan jakaa useampaan pääluokkaan: Elinympäristöjen häviäminen: Alueiden raivaaminen teollisuuden, asutuksen ja tehostetun ruoantuotannon tarpeisiin. Metsätalous ja ojitukset: Erityisesti Suomessa intensiivinen metsätalous ja soiden laajamittainen ojitus ovat muuttaneet alkuperäistä luontoa. Ylikulutus ja suora hyödyntäminen: Kalastus, metsästys ja salametsästys, jotka ylittävät luonnon uusiutumiskyvyn. Vieraslajit ja saastuminen: Ihmisen mukana kulkeutuvat haitalliset luontokäytävät luontokato -teemaan liittyvät tekijät, ja kemikaalit sekä muovi heikentävät ympäristön laatua.

Globaalisti arvioituna maankäytön muutokset ovat pääasiallinen syy siihen, että noin 85 prosenttia kaikista uhanalaisista lajeista on vaarassa. Suomessa kehitys näkyy selvästi: meillä noin 75 prosenttia metsäluontotyypeistä on arvioitu uhanalaisiksi. Tämä tarkoittaa, että lajit, jotka ovat riippuvaisia esimerkiksi lahopuusta tai vanhoista metsistä, menettävät kotinsa.

Luontokato Suomessa vs. globaalit uhat

Monesti ajatellaan, että luontokato koskee vain eksoottisia alueita tai merten koralliriuttoja. Todellisuudessa luontokato suomessa heikkenee hälyttävää vauhtia. Meillä lajien uhanalaistumista ajavat aivan eri tekijät kuin tropiikissa, sillä pohjoiset ekosysteemimme ovat erittäin herkkiä muutoksille.

Kattavien kansallisten selvitysten mukaan Suomen eliölajeista noin 11,9 prosenttia eli lähes joka yhdeksäs laji on uhanalainen. Tilanne on erityisen kriittinen linnuston kohdalla, sillä suomalaisista lintulajeista peräti 35 prosenttia on luokiteltu uhanalaisiksi. Suurin syy tähän on perinteisten elinympäristöjen, kuten vanhojen metsien ja luonnontilaisten soiden, jyrkkä väheneminen. Esimerkiksi Etelä-Suomen soista on ojitettu historian aikana jopa 90 prosenttia, mikä on muuttanut alueiden vesitasetta ja lajistoa pysyvästi.

Mutta tässä on eräs tärkeä oivallus: luontokato ja ilmastonmuutos eivät ole kaksi erillistä ongelmaa, vaan ne ruokkivat toisiaan. Kun ilmaston lämpeneminen muuttaa pohjoisia olosuhteita, monet lajit joutuvat vetäytymään yhä pohjoisemmaksi. Jos matkan varrella ei ole yhtenäistä metsää tai suojavyöhykkeitä, laji yksinkertaisesti kuolee sukupuuttoon matkalla.

Miten torjua luontokatoa? Ratkaisut ja luontokäytävät

Onko luontokadon pysäyttäminen enää mahdollista? Kyllä on - mutta se vaatii suunnanmuutosta siinä, miten kohtelemme jäljellä olevia luontoalueita. Pelkkä yksittäisten pienten luonnonpuistojen suojeleminen ei riitä, jos ne jäävät saarekkeiksi keskelle laajaa talousmaata.

Yksi tehokkaimmista ja tutkituimmista keinoista torjua luontokatoa on niin sanottujen luontokäytävien eli ekologisten yhteyksien rakentaminen ja säästäminen. Luontokäytävät ovat viheralueita tai vesireittejä, jotka yhdistävät erillään olevat suojelualueet toisiinsa. Ne toimivat eläinten ja kasvien turvallisina kulkureitteinä, joiden avulla geenit pääsevät sekoittumaan ja lajit pystyvät sopeutumaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ympäristömuutoksiin.

Luontokäytävien säästäminen ja ennallistaminen - kuten ojien tukkiminen soilla tai sekametsärakenteen suosiminen - ei hyödytä vain eläimiä. Yhtenäiset, monimuotoiset luontoalueet toimivat valtavina hiilinieluina ja puskureina tulvia vastaan. Luonnon ennallistaminen vaatii usein aluksi työtä, mutta se maksaa itsensä takaisin vakauttamalla koko elonkehää.

Elinympäristöjen suojelukeinojen vertailu

Luontokadon torjuntaan tarvitaan erilaisia käytännön työkaluja. Seuraavassa vertailussa tarkastellaan kolmea keskeistä menetelmää luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi.

Perinteinen suojelualue

• Erinomainen valinta kaikkein hervimmille ja vaativimmille lajeille, jotka eivät kestä lainkaan ihmistoimintaa.

• Alueet jäävät usein eristyneiksi saarekkeiksi, jolloin populaatiot pirstoutuvat ja sisäsiittoisuus lisääntyy.

• Tiukan rajoituksen piirissä olevien ydinalueiden, kuten kansallispuistojen, säästäminen täysin koskemattomina.

Luontokäytävä (Ekologinen yhteys)

• Parantaa merkittävästi lajien kykyä vaeltaa ja sopeutua ilmastonmuutokseen yli aluerajojen.

• Vaatii laajaa ja pitkäjänteistä maankäytön suunnittelua useiden eri maanomistajien ja kuntien välillä.

• Erillisten suojelualueiden yhdistäminen viher- tai vesiväylillä, jotka mahdollistavat lajien liikkumisen.

Ennallistaminen (Restaurointi)

• Palauttaa tehokkaasti alueen alkuperäiset ekologiset toiminnot ja parantaa luonnon omaa puskurikykyä.

• Kallista ja työlästä lyhyellä aikavälillä, ja alkuperäisen tilan saavuttaminen voi viedä vuosikymmeniä.

• Heikentyneen ekosysteemin, kuten ojitun suon tai perinneympäristön, palauttaminen kohti luonnontilaa.

Metsänomistaja Heikin opetus: Avohakkuista jatkuvaan kasvatukseen

Heikki, kuusikymppinen metsänomistaja Keski-Suomesta, halusi maksimoida puunmyyntitulonsa ja luotti vuosikymmeniä perinteiseen avohakkuuseen. Häntä kuitenkin vaivasi metsäkanalintujen, kuten teerien, katoaminen omilta mailtaan.

Ensimmäinen yritys tilanteen korjaamiseksi oli pienten säästöpuuryhmien jättäminen perinteisen avohakkuun yhteydessä. Tämä ei kuitenkaan toiminut, sillä laajat aukeat altistivat linnunpoikaset pedoille ja kuivattivat mustikkavarvikot.

Heikki tajusi, että linnut tarvitsevat jatkuvaa peitteisyyttä ja suojaisia kulkureittejä. Hän päätti siirtyä kokonaan jatkuvan kasvatuksen menetelmään, jossa metsää poimitaan vähitellen ilman suuria avohakkuita.

Muutaman vuoden kuluttua metsän rakenne monipuolistui, ja Heikki havaitsi teeripoikueiden palanneen mustikkapaikoille, samalla kun metsä tuotti tasaista tuloa ilman kalliita uudistuskustannuksia.