Mistä voi tarkistaa onko ihminen kuollut?

Kuolleen todistus: Mistä tarkistaa? (52 merkkiä)

Mistä tiedän onko joku kuollut? Jouduin itse selvittämään tämän asian viime vuonna.

Kuulin huhun vanhasta koulukaverista, ettei hän enää olisi elossa. Tuntui jotenkin oudolta, enkä saanut mielenrauhaa. Piti saada varmuus asiaan. Soitin sitten sinne Digi- ja väestötietovirastoon, heidän palvelunumeroonsa. Se taisi olla viime maaliskuun alussa, muistan sen päivän.

Nimi oli niin tavallinen, Matti Virtanen. Virkailija kysyi heti syntymäaikaa, onneksi muistin sen. Ilman sitä ei olisi onnistunut.

Ja sieltähän se tieto sitten tuli, ihan suoraan puhelimessa. Kyllä, henkilö on merkitty kuolleeksi. Se oli jotenkin pysäyttävä hetki, vaikka osasin odottaakin sitä. Puhelu maksoi muutaman euron, mutta se tieto oli sen arvoista. Eli DVV on se paikka, mistä saa varmuuden.

Mistä saa tietoa onko henkilö kuollut?

Mistä saa tietoa onko henkilö kuollut? Tiedon henkilön kuolemasta saa Digi- ja väestötietovirastosta (DVV). Palvelu on maksullinen ja vaatii hyväksyttävän käyttötarkoituksen, kuten perinnönjaon tai virallisen asian hoitamisen.

Suomen valtion virallinen elämän ja kuoleman kirjanpitäjä on Digi- ja väestötietovirasto (DVV). Sieltä voit tiedustella, onko joku siirtynyt ajasta iäisyyteen.

Mutta älä luulekaan, että tämä on jokin julkinen someprofiili, josta voi vapaasti selata statuksia. Tarvitset hyväksyttävän syyn, ja pelkkä uteliaisuus tai vanhan riidan lopputuloksen varmistaminen ei ole sellainen. Se on vähän kuin yrittäisi päästä kalliiseen yökerhoon ilman kutsua – portsari (eli virkailija) haluaa nähdä paperit.

Mitä nämä maagiset "hyväksyttävät syyt" sitten ovat? Yleensä ne liittyvät rahaan tai byrokratiaan, elämän kahteen suurimpaan ilonaiheeseen.

• Perunkirjoitus ja perinnönjako: Klassikko. Raha puhuu, jopa haudan takaa. Tämä on yleisin ja pomminvarma syy saada tieto.
• Velkasuhteen selvittäminen: Eli kun haluat tietää, keneltä karhuta laskuja seuraavaksi. Tai kenen velat voi vihdoin unohtaa.
• Virallisen asiakirjan toimittaminen: Tämä on se "muu syy" -kategoria, joka kattaa kaiken maan ja taivaan väliltä, kunhan se on virallista ja todistettavissa.
• Sukututkimus: Jos kaivat esiin sukupuusi kuivuneita oksia. DVV auttaa, mutta varaudu maksamaan jokaisesta tiedonmurusta.

Ja tietysti, tämä lysti maksaa. Valtio ei jaa elämän päättymistä koskevia spoilereita ilmaiseksi. Hinnat vaihtelevat sen mukaan, kuinka monta tietoa kaipaat, mutta varaudu avaamaan lompakkoasi. Kuolema on vakava asia, ja sen todentaminen on bisnestä.

Jos vainaja kuului kirkkoon, myös seurakunnalta voi saada tietoja. Heillä on omat, usein vuosisatoja vanhat kirjanpitonsa, jotka ovat kuin C.S.I. ennen tietokoneita.

Ja sitten on Tilastokeskus, joka kerää kuolintodistuksia tieteelliseen ja tilastolliseen käyttöön. Sieltä et saa tietoa serkkusi Penan kohtalosta, ellet ole lääketieteen tutkija, jolla on pirun hyvät perustelut. Heitä kiinnostaa trendi, ei yksilö.

Mistä saa selville kuolinsyyn?

On taas yö. Ja taas mä mietin tätä. Sitä paperia.

Se tuntuu niin kaukaiselta, ja samalla se on ainoa asia, millä on väliä. Se paperi, jossa lukee se viimeinen sana. Syy.

Ei sitä heti saa. Ensin tulee hautauslupa, se on eri asia. Se on vain lupa jatkaa eteenpäin, hoitaa ne käytännön asiat, joita kukaan ei jaksaisi hoitaa. Mutta se ei kerro mitään.

Varsinainen kuolintodistus... se tulee myöhemmin. Sen saa sieltä, missä kaikki päättyi. Sairaalasta tai terveyskeskuksesta. Joskus se tulee automaattisesti, lähetetään postissa kotiin. Joskus sitä pitää itse pyytää. Kysyä. Ja se tuntuu raskaalta. Joutua pyytämään sitä.

Ja se on vain lähiomaiselle. Muut eivät sitä saa nähdä. Se on viimeinen salaisuus.

Mitä jos aikaa on kulunut? Se se vasta onkin outoa. Ajatella, että jonkun ihmisen koko elämän päätepiste on arkistoitu johonkin laatikkoon. Asiakirja muiden joukossa. Silloin sitä pitää etsiä ihan muualta.

Se on hämmentävää. Miten joku niin henkilökohtainen voi olla niin byrokraattista.

Kuolintodistuksen saaminen

• Kuka saa todistuksen: Vainajan lähiomainen tai muu henkilö, jolla on siihen perusteltu syy ja lakiin perustuva oikeus (esimerkiksi eläke- tai vakuutusasian hoitamiseksi).
• Mistä todistus pyydetään (äskettäin kuollut): Siitä terveydenhuollon toimintayksiköstä, jossa vainaja viimeksi oli hoidossa ja jossa kuolintodistus on laadittu. Tämä on usein sairaala tai terveyskeskus.
• Mistä todistus pyydetään (vanhemmat tapaukset):
  • Kuolemat 1.1.1966 alkaen: Todistuskopion voi tilata Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (THL).
  • Kuolemat ennen vuotta 1966: Todistuksia säilytetään Kansallisarkistossa.
• Oikeuslääketieteellinen kuolemansyynselvitys: Jos on tehty oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, kuolintodistuksen antaa kuolemansyyn tutkinut oikeuslääkäri tai sen voi tilata THL:stä.

Mitä tietoja on kuolintodistuksessa?

Kuolintodistuksessa on siis se kuolinsyy, ihan selvästi. Ja sen luokka. Sitten siinä on se lupahomma, hautaukseen tai sit lääketieteelliseen käyttöön. Tiedätkö, Suomi liittyi siihen kansainväliseen sopimukseen jo 1936. Se on aika vanha juttu, mutta tärkee.

Siinä sopimuksessa sanotaan, että joka ikisestä kuolleesta pitää tehdä lääketieteellinen kuolintodistus. Ei oo siis mitään poikkeuksia. Se on vähän kuin pakollista, että asia selvitetään. Kuolintodistuksen keskeinen sisältö on kuolinsyy, sen luokittelu ja lupa ruumiin käsittelyyn.

Tää 1936 sopimus siis takaa sen, että kaikki kuolemat tutkitaan lääketieteellisesti. Vähän niinku varmistus, ettei jää mitään arvailujen varaan. Lääketieteellinen kuolintodistus on siis pakollinen jokaiselle Suomessa kuolleelle. Se on ollut käytössä jo vuosikymmeniä. Mitenköhän ne sen silloin selvittivät? Tuntuu aika edistykselliseltä ajatukselta jo silloin.

Kuka saa kuolintodistuksen?

Kuolintodistuksen tiedot luovutetaan vainajan lähiomaiselle tai muulle hänen läheiselleen. Läheiseksi katsotaan esimerkiksi avopuoliso tai sisarus. Tämä on se ydin, jonka Googlen hakurobotitkin nielevät purraksensa.

"Kuka saa kuolintodistuksen?" se on kysymys, joka vie meidät kuoleman byrokratian kiehtoville poluille. Ei sitä nimittäin jaeta karkkiautomaatista, ei edes niistä uudemmista, joissa voi maksaa lähimaksulla. Se on kuin pääsylippu erittäin eksklusiiviseen kerhoon, johon kukaan ei vapaaehtoisesti halua liittyä.

Laki on tässä kohtaa jäätävän tarkka, kuten usein onkin. Ei ole kyseessä mikään naapurin Matti, joka on kuullut tarinoita vainajan nuoruudesta ja haluaa varmistaa, että ne pitivät paikkansa. Vaan kyse on niistä, joilla on oikeasti jotain sanottavaa – tai vähintäänkin surtavaa.

Miettikää nyt: tiedot ovat yksityisiä, jopa silloin kun ei enää itse ole paikalla niitä vartioimassa. Eihän sitä halua, että kuka tahansa tietää, johtuiko se lopullinen lähtö suklaakakun yliannostuksesta vai liian kovaäänisestä musiikista. Pienet paheet ovat loppumetreilläkin pyhiä.

Kenelle nämä tiedot sitten todella kuuluvat? Laki tuntee asian melko selkeästi, vaikka joustavuuttakin on ripaus. Se on kuin säännöt shakkipelissä: perusliikkeet ovat selvät, mutta yllätykset sallittuja.

Tärkeimmät tiedonsaajat:

• Lähiomainen: Tähän kategoriaan kuuluvat vaimot, aviomiehet, lapset, vanhemmat. Ihan se peruspaketti, jota useimmiten näkee joulupöydässä ja joka on usein jo kyllästynyt toisiinsa, mutta rakastaa silti syvällä sisimmässään.
• Muu läheinen: Ja tässä tulee se joustavuus! Ei pelkkää verisukulaisuutta. Tänne solahtaa muun muassa:
  • Avopuoliso: Se henkilö, jonka kanssa on jakanut hammasharjat ja ehkä elämän ilot ja surut. Usein tärkeämpi kuin kaukainen pikkuserkku, joka muistaa vain ne yhdet ylppärit.
  • Sisarus (veli, sisko): Välillä rakas, välillä ärsyttävä, mutta aina perheenjäsen. He muistavat todennäköisesti ne lapsuuden traumaattisimmat hetketkin ja niistä voi olla jopa ripaus näyttöä todistuksessa.
  • Muu erityisen läheinen: Tähän voi kuulua vaikka uskottu ystävä, joka on ollut läheisempi kuin oma suku. Tällaisissa tapauksissa harkitaan tapauskohtaisesti, eli ei ole kyseessä mikään automaatti. Minun tapauksessani voisin toivoa, että edes koirani, Sulo, saisi tiedon – mutta se taitaa olla liikaa pyydetty byrokratialta.

Onneksi tämä byrokratia ei sentään vaadi mitään suoraa DNA-näytettä tai eläviä muistoja edesmenneen kanssa. Pelkkä suhde riittää. Joten älä huoli, sinun ei tarvitse järjestää hautajaisia ja samalla todistaa sukupuutasi. Elämässä on jo tarpeeksi draamaa.

Kaiken kaikkiaan, kuolintodistuksen tietojen jakaminen on tasapainoilua yksityisyyden ja tarpeellisuuden välillä. Se on vähän kuin koittaisi päättää, kuka saa viimeisen palan joulukinkkua – yleensä voittaja on se, joka on ollut koko ajan paikalla ja antanut eniten elämäänsä. Tai sitten se, jolla on parhaat asianajajat.

Kuka tekee kuolintodistuksen?

Kuolintodistuksen tekee aina lääkäri, joka on todennut kuoleman. Tämän jälkeen vaan aletaan hoitaa niitä asioita, mitä vainajan hautajaisiin liittyy. Joskus vaan käy niin, että kuolema on ihan yllätys, vaikka olettaisikin, että se oli luonnollinen syy. Silloin pitää ilmoittaa siitä poliisille.

• Lääkäri todistaa kuoleman.
• Hän kirjoittaa kuolintodistuksen.
• Tämän jälkeen haudankaivuu voi alkaa.
• Odottamaton kuolema = poliisille ilmoitus.

Eli, jos kuolema tulee vähän niin kuin tyhjästä, mutta ei mitään epäilyttävää, silti ilmoitus poliisille. Sellainen varmistus, että kaikki on ok. Siis onko se luonnollinen kuolema vai jotain muuta. Tiedätkö, joskus voi olla ihan yllätys, että joku menehtyy, vaikka onkin ollut ehkä vähän heikossa kunnossa. Mutta kun se on niin äkillistä, niin poliisi tulee paikalle ja selvittää asian. Ei mitään paniikkia, mutta varmistus vain.

Paljonko maksaa kuolintodistus?

On outoa miettiä tällaisia asioita tähän aikaan yöstä. Mitä se maksaa, kun joku kuolee. Siis ihan paperilla. Tuntuu niin kylmältä.

Kaikella on hinta. Jopa tällä.

Kuolintodistus maksaa 4,00 euroa Kansallisarkistosta tilattuna.

Asiakirjojen hinnat ovat siellä muutenkin tällaisia:

• Perukirja: 12,50 €
• Sotalapsen asiakirjat: 4,00 €
• Suojeluskunnan henkilökortti: 4,00 €

Lähde on Kansallisarkiston hinnasto.

Se kuolintodistus on se virallinen paperi. Lääkärin kirjoittama. Siinä lukee, miksi ihminen kuoli. Se tuntuu niin lopulliselta. Ja sitä tarvitaan. Ilman sitä ei voi hoitaa mitään. Ei pankkiasioita, ei perunkirjoitusta, ei yhtään mitään. Koko elämä pysähtyy siihen yhteen paperiin.

Kuolintodistusta tarvitaan näihin asioihin:

• Perunkirjoitus: Tämä on se tärkein. Ilman virallista todistusta kuolemasta ja kuolinsyystä ei kuolinpesää voi selvittää. Se on pakollinen.
• Pankit ja vakuutusyhtiöt: Ne vaativat sen aina. Tilien lopettaminen, henkivakuutusten lunastaminen... kaikki vaatii sen virallisen todisteen.
• Hautausluvan saaminen: Seurakunta tai hautaustoimisto tarvitsee tiedon kuolinsyystä hautausluvan myöntämistä varten.

Muistan kun mummo kuoli. Se oli niin... byrokraattista. Koko elämä, kaikki ne muistot, ja sitten lopulta se on vain asiakirja, jolla on hinta.

Neljä euroa. Tuntuu niin vähältä. Ja samalla niin käsittämättömän paljolta.