Onko Itämeressä seitiä?

Onko Itämeressä seitiä? Suolaisen veden vaatimukset

Moni kalastaja pohtii onko itämeressä seitiä olemassa osana paikallista kalastoa. Luonnonolosuhteet asettavat tiukat rajat lajin menestymiselle altaan murtovedessä, eikä vakinaista kantaa kehity. Ota selvää lajin biologisista vaatimuksista ja siitä, miksi Atlantin kalat harvoin eksyvät näille murtovesialueille pysyvästi.

Esiintyykö seitiä lainkaan Itämeren vesialueilla?

Seitin säännöllinen esiintyminen Itämeressä on erittäin epätodennäköistä, sillä tämä suolaisia ja viileitä valtamerivesiä suosiva turskakala ei viihdy sisämeremme vähäsuolaisessa murtovedessä. Kysymys siitä, mitä kalalajeja Itämeressä todellisuudessa elää, voi liittyä moniin eri tekijöihin, ja lajien havaitseminen on aina riippuvaista alueellisesta suolapitoisuudesta.

Muistan elävästi, kun nuorena kalastajana luulin saaneeni elämäni ensimmäisen seitin Saaristomereltä. Into oli kova, kunnes kokeneempi kalastaja pudotti minut maan pinnalle - kyseessä oli vain tavallinen turska. Seiti eli sei vaatii menestyäkseen korkeampaa suolapitoisuutta, jota löytyy vasta Itämeren ulkopuolelta. Vaikka turskakaloja silloin tällöin eksyykin pohjoisemmaksi, seiti pysyttelee visusti omilla alueillaan.

Pohjois-Atlantin ja Pohjanmeren kylmät ja suolaiset vedet muodostavat seitin todellisen kodin. Atlantin pohjoisosissa seitin esiintyminen itämeressä on poissuljettua, mutta se on turskan ja koljan ohella alueen tärkeimpiä saaliskaloja, vaikka Itämeren puolelle tultaessa veden suolapitoisuus laskee liian alhaiseksi lajin lisääntymiselle ja jatkuvalle elämälle. Tyypillisesti seiti vaatii vähintään 30 promillen suolapitoisuuden vetäytyessään talveksi syvempiin vesiin kutemaan. Itämeren pääaltaalla suolapitoisuus jää usein alle 7-8 promillen, mikä tekee ympäristöstä seitille mahdottoman.

Miksi seiti sekoitetaan muihin turskakaloihin?

Monet Itämerellä liikkuvat kalastajat ja luonnonystävät sekoittavat seitin muihin alueella luonnostaan eläviin turskakaloihin, kuten turskaan tai valkoturskaan. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä saman heimon lajit muistuttavat toisiaan rakenteeltaan ja suomustukseltaan huomattavan paljon. Mutta tarkempi tarkastelu paljastaa selkeitä eroja lajien välillä.

Suomen merialueilla vakituisesti tavattavista lajeista turska on se, joka useimmiten herättää kysymyksiä. Erityisesti nuoret turskat voivat väritykseltään ja sukkulamaiselta muodoltaan muistuttaa seitiä pintapuolisesti katsottuna. Seitin erottaa turskasta parhaiten sen lähes suorasta ja vaaleasta kylkiviivasta sekä hyvin pienestä tai kokonaan puuttuvasta leuan alla olevasta viiksestä. Turskalla taas on selkeä ja paksu leukaviiksi sekä käyrä kylkiviiva.

Toinen harvoin vastaan tuleva sekaannus liittyy Jäämeren ja arktisten alueiden lajeihin. Jäämerenseiti eli Vienan seiti on aivan oma erillinen lajinsa, joka pärjää hyvinkin kylmissä vesissä, mutta sitäkään ei tavata Itämeressä. Kun puhutaan ruokapöydästä tutusta seitistä, puhutaan aina Pohjois-Atlantin suuresta seistä, jonka kaupallinen pyynti keskittyy pääasiassa Norjan, Islannin ja Pohjanmeren vesille.

Itämeren murtovesi asettaa tiukat rajat valtamerikaloille

Itämeren ainutlaatuinen murtovesiluonne tarkoittaa sitä, että sen lajisto koostuu sekä sopeutuneista merilajeista että makeanveden kaloista. Suomen rannikkovesissä tavataan hieman yli 60 kalalajia, mikä on valtameriin verrattuna hyvin vähän. Seitin kaltaiset puhtaat valtamerikalat eivät pysty säätelemään elimistönsä nestetasapainoa alhaisessa suolapitoisuudessa. Tämä rajoittaa itämeren kalalajit seiti -aihetta pohtivien käsityksiä siitä, miten tarkasti elääkö seiti itämeressä vai ei.

Tämä seuraava asia yllättää useimmat sisämaan asukkaat.

Suolapitoisuuden vaikutus kalojen fysiologiaan

Valtameren kaloille siirtyminen vähäsuolaiseen veteen aiheuttaa osmoottisen shokin, jossa vesi pyrkii tunkeutumaan kalan elimistöön ja soluihin. Vain harvat lajit, kuten lohi tai ankerias, pystyvät aktiivisesti mukautumaan näihin muutoksiin elinkaarensa aikana. Seiti ei tähän kykene. Seiti pysyy uskollisena Atlantin suolaisille virroille, joissa sen elintoiminnot toimivat optimaalisesti.

Murtovesi asettaa rajoja myös lisääntymiselle. Vaikka yksittäinen aikuinen seiti uisikin Tanskan salmien läpi Itämeren puolelle, sen mäti ei pystyisi kellumaan vähäsuolaisessa vedessä. Mäti painuisi pohjamutiin ja tukehtuisi hapenpuutteeseen. Tämän vuoksi Itämeressä ei voi muodostua pysyvää seitikantaa missään olosuhteissa.

Turskakalojen erot ja esiintyminen

Seiti (Pollachius virens)

- Vaalea ja suora kylkiviiva, pieni leukaviiksi, tummanvihreä selkä

- Ei esiinny lainkaan tai erittäin satunnainen eksyjä Tanskan salmissa

- Pohjois-Atlantti, Pohjanmeri ja Norjan rannikko

Turska (Gadus morhua)

- Käyrä kylkiviiva, selkeä ja pitkä leukaviiksi, laikuttainen kuviointi

- Alkuperäinen ja vakituinen laji, kanta kärsinyt ympäristöongelmista

- Pohjois-Atlantti ja Itämeren etelä- sekä keskiosat

Valkoturska (Merlangius merlangus)

- Tumma täplä rintaevän tyvessä, yläleuka selvästi alaleukaa pidempi

- Säännöllinen vieras Itämeren lounaisosissa, harvinainen Suomen rannikolla

- Koillis-Atlantti ja Pohjanmeri

Kallen kalastusmatka ja lajitunnistuksen haasteet Saaristomerellä

Kalle, innokas vapaa-ajankalastaja Turusta, suuntasi Saaristomeren ulkosaaristoon tarkoituksenaan pyydystää jotain uutta ja erikoista kevätkauden kunniaksi. Hän oli lukenut netistä turskakulujen liikkeistä ja toivoi salaa saavansa siiman päähän eksoottisen seitin.

Ensimmäinen yritys jigi-vavalla syvänteen reunalta tuotti oudon, pitkänomaisen kalan. Kalle oli varma tunnistuksestaan ja hihkui riemusta veneessä luullen napanneensa harvinaisen seitin suoraan Suomen rannikolta.

Paikallinen kalastusopas kuitenkin huomautti kalan pitkästä leukaviiksestä ja pilkullisesta kyljestä. Kalle tajusi sekoittaneensa seitin tuntomerkit nuoreen turskayksilöön, jonka väritys hämäsi häntä kirkkaassa auringonpaisteessa.

Lopulta Kalle oppi erottamaan lajit toisistaan kylkiviivan muodon perusteella. Vaikka seiti jäi saamatta, reissu opetti hänelle murtoveden lajiston rajat ja sen, että Itämeren turska on se todellinen paikallinen erikoisuus.