Mikä rotu ei ole haukkuherkkä?

Shibat, ai että. Mistä edes aloittaisin? Ne on kyllä ihan oma rotunsa, niinkuin sanotaan. Oma shibani, – ai niin, unohdin mainita, että mulla on siis shiba – on just sellainen hiljainen tarkkailija. Seuraa kaikkea silmä kovana, pää kallellaan, ikään kuin miettisi maailmankaikkeuden mysteereitä. Mutta haukkumista? Ei juurikaan. Muistan kerran, kun naapuri tuli lainaamaan sokeria. Meidän shiba vaan katsoi häntä pitkään ja hartaasti, häntä heiluen ihan pikkuisen, muttei ääntäkään. Naapuri nauroi, että onpas teillä viisas koira. Ja niin onkin!

Toki tiedän, että kaikilla shiboilla ei ole ihan sama luonne. Olen kuullut tarinoita shiboista, jotka haukkuvat posteljonille tai vieraille autoille. Mutta yleisesti ottaen ne vaikuttaa olevan aika rauhallisia. Eivätkä todellakaan mitään haukkuherkkiä, niinkuin vaikkapa jotkut terrierit, jotka räksyttävät ihan kaikelle. Luin jostain, että shiboja käytettiin alun perin Japanissa lintujen ja pienriistan metsästykseen, ja ehkä se hiljaisuus on peräisin sieltä. Ajatelkaa, jos metsässä haukkuisi koko ajan, niin ei tulisi saalista!

Onhan se ihanan rauhoittavaa, kun kotona ei ole jatkuvaa haukkumista. Jotkut koirat haukkuu tylsyydestä, jotkut yksinäisyydestä, jotkut ihan vaan huvikseen. Mutta shiba… se tuntuu jotenkin ymmärtävän, milloin on aihetta ääneen ja milloin ei. Eikö olekin ihmeellistä? Vaikka onhan se välillä vähän huolestuttavaakin. Joskus mietin, että onkohan sillä kaikki ihan ok, kun se on niin hiljaa. Mutta sitten se tulee viereen ja nojaa päätä vasten jalkaa, ja tiedän, että kaikki on hyvin. Se on vaan sellainen. Shiba.