Milloin ensimmäiset dinosaurukset löydettiin?

Milloin ensimmäiset dinosaurukset löydettiin: 1676 vs 1824

Milloin ensimmäiset dinosaurukset löydettiin on moniulotteinen kysymys, sillä varhaisimmat luuhavainnot tulkittiin virheellisesti myyttisiksi olennoiksi kauan ennen varsinaista tieteellistä luokittelua. Tämä osoittaa, kuinka tuore ilmiö ihmiskunnan tietoisuus esihistoriallisista lajeista todellisuudessa on. Fossiilien löytyminen riippuu täysin alueen geologisesta historiasta, sillä esimerkiksi jääkaudet ovat tuhonneet todisteet tietyiltä alueilta kokonaan.

Milloin ensimmäiset dinosaurukset todella tunnistettiin?

Dinosaurusten tieteellinen löytöhistoria alkoi virallisesti vuonna 1824, kun ensimmäinen suku Megalosaurus nimettiin Englannissa. Vaikka fossiileja oli löydetty jo vuosisatoja aiemmin, ne tunnistettiin muinaisiksi hirmuliskoiksi vasta 1800-luvun alkupuolella tehtyjen tutkimusten myötä. Tätä ennen löytöjä pidettiin usein jättiläisihmisten tai taruolentojen jäänteinä.

Ensimmäiset tunnistetut fossiilit löytyivät aikana, jolloin geologia ja paleontologia olivat vielä lapsenkengissään. Esimerkiksi vuonna 1824 kuvattu milloin Megalosaurus löytyi perustui löydöksiin, joita oli ihmetelty jo vuosikymmeniä. On mielenkiintoista huomata, että vaikka dinosaurukset hallitsivat maapalloa noin 165 miljoonaa vuotta,^[5] ihmiskunta on ollut tietoinen niiden olemassaolosta vasta murto-osan tästä ajasta - tarkalleen ottaen hieman yli 200 vuotta. Totta puhuen, ensimmäiset tutkijat olivat aluksi aivan pihalla löytöjen luonteesta. Mutta tässä on eräs yllättävä seikka, jota useimmat eivät tiedä: vaikka dinosauruksia on löytynyt lähes jokaiselta mantereelta, on olemassa yksi pohjoinen maa, josta ei ole löytynyt yhtäkään luuta. Palaan tähän mysteeriin ja sen syihin myöhemmin tässä artikkelissa.

Robert Plot ja 1600-luvun suuri erehdys

Ensimmäinen kirjattu havainto dinosauruksen luusta tehtiin jo vuonna 1676 Oxfordshiressä, Englannissa.^[2] Robert Plot (joka oli muuten aikansa arvostettu professori) sai käsiinsä valtavan reisiluun katkelman. Plot ei kuitenkaan osannut aavistaa, että kyseessä oli esihistoriallinen matelija. Sen sijaan hän päätyi tulokseen, että luu kuului jättiläisihmiselle, joka oli mainittu muinaisissa taruissa tai Raamatussa.

Harvoin on tiede kohdannut niin suurta hämmennystä kuin tämän ensimmäisen luun kohdalla. Luu oli todellisuudessa Megalosauruksen reisiluun pää, mutta Plotin piirrokset ja analyysi ohjasivat tutkimusta harhaan yli sadaksi vuodeksi. Myöhemmin 1700-luvulla jotkut jopa uskoivat luun kuuluvan sotaelefantille, joka oli tuotu Britanniaan Rooman valtakunnan aikana. Tämä osoittaa, kuinka vaikeaa on nähdä jotain täysin uutta, jos sille ei ole olemassa valmista käsitettä tai kategoriaa.

Itse asiassa tämä erehdys maksoi tieteelle lähes 150 vuotta hukattua aikaa. Olen usein miettinyt, miltä Plotista olisi tuntunut, jos hän olisi tiennyt pitävänsä käsissään olentoa, joka painoi yli 1.000 kiloa ja eli kauan ennen ihmistä. Hänen havaintonsa jäi kuitenkin historiankirjoihin muistutuksena siitä, miten vahvasti aikakauden uskomukset värittävät havaintojamme. Vasta kun geologinen ymmärrys maapallon iästä alkoi laajentua, tuli tilaa ajatukselle sukupuuttoon kuolleista eläinlajeista.

1820-luku: William Buckland ja tieteellinen läpimurto

Varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 1824, kun William Buckland dinosaurus kuvasi virallisesti Megalosauruksen. Buckland oli omituinen mies - hän muun muassa pyrki maistamaan jokaista maailman eläinlajia - mutta tutkijana hän oli tarkka. Hän tunnisti, että Stonesfieldin louhokselta löytyneet leuat ja hampaat kuuluivat valtavalle, lihansyöjäliskolle, joka oli selvästi suurempi kuin mikään nykyisin elävä matelija.

Vuotta myöhemmin, 1825, Gideon Mantell kuvasi Iguanodonin. Tarina kertoo, että hänen vaimonsa Mary Ann löysi ensimmäinen dinosaurusfossiili kävelyllään Sussexissa, kun Gideon oli potilaskäynnillä. Mantell huomasi hampaiden muistuttavan nykyisten iguaanien hampaita, mutta ne olivat moninkertaisia kooltaan. Hän laski hampaiden koon perusteella eläimen pituudeksi noin 12-15 metriä, mikä oli tuohon aikaan täysin käsittämätön ajatus.

Nämä kaksi löytöä - toinen lihansyöjä ja toinen kasvinsyöjä - loivat perustan uudelle tieteenalalle. Ne osoittivat, että muinaisessa maailmassa oli elänyt valtavia matelijoita, jotka eivät olleet krokotiileja tai liskoja. Silti niillä ei ollut vielä nimeä, joka erottaisi ne muista eläimistä. Ne olivat vain suuria, outoja ja pelottavia olentoja historian hämärästä.

Vuosi 1841: Richard Owen ja nimen synty

Vaikka fossiileja oli jo kuvattu, sanaa dinosaurus ei ollut olemassa ennen vuotta 1841. Richard Owen 1841, eräs aikansa vaikutusvaltaisimmista anatomeista, huomasi, että Megalosaurus, Iguanodon ja kolmas löytö, Hylaeosaurus, jakoivat tiettyjä anatomisia piirteitä. Erityisesti niiden nikamien rakenne ja tapa, jolla raajat kiinnittyivät lantioon, erosivat kaikista muista matelijoista.

Owen loi termin Dinosauria yhdistämällä kreikan sanat deinos (pelottava tai valtava) ja sauros (lisko). Hän halusi tällä nimellä korostaa eläinten mahtavuutta ja niiden ainutlaatuista asemaa luomakunnassa. Tämä nimeäminen oli nerokas markkinointiteko - ja kuka keksi sanan dinosaurus - se nosti paleontologian suuren yleisön tietoisuuteen lähes yhdessä yössä. Ensimmäiset elävän kokoiset dinosauruspatsaat pystytettiin Lontooseen jo 1850-luvun alussa, ja dinosaurushulluus oli valmis alkamaan.

Miksi Suomesta ei ole löytynyt dinosauruksia?

Tässä on se mysteeri, jonka mainitsin alussa: Suomi on paleontologisesti katsottuna lähes täydellinen tyhjiö dinosaurusten suhteen. Tämä tuntuu epäreilulta, kun naapurimaista, kuten Ruotsista ja Tanskasta, on tehty löytöjä. Syy ei kuitenkaan ole siinä, etteikö täällä olisi elänyt dinosauruksia. Päinvastoin, maamme on saattanut olla täynnä niitä miljoonia vuosia sitten.

Syy puuttuviin fossiileihin on geologinen. Mannerjäätikkö, joka peitti Suomen viimeisimmän jääkauden aikana (noin 10.000 - 100.000 vuotta sitten), toimi kuin valtava hiomakone. Jäämassat kuluttivat pois lähes kaikki ne sedimenttikivikerrokset, joihin dinosaurusten luut olisivat voineet tallentua. Suomen kallioperä on pääosin hyvin vanhaa graniittia ja gneissiä, jotka syntyivät satoja miljoonia vuosia ennen dinosauruksia. ^[4] Kaikki nuorempi kiviaines, joka olisi sisältänyt hirmuliskojen jäänteitä, pyyhkiytyi pois ja päätyi lopulta hiekkana ja sorana Itämeren pohjaan tai muualle Eurooppaan.

Tämä on turhauttavaa harrastajapaleontologeille. Olen itsekin viettänyt tuntikausia tutkimassa louhoksia vain todetakseni, että kivi on liian vanhaa tai väärän tyyppistä. Käytännössä todennäköisyys löytää dinosaurusten fossiilit Suomessa on lähes nolla, ellei jossain ole säilynyt pientä, piilossa olevaa sedimenttitaskua, joka on välttynyt jään kulutukselta. Se on sääli, mutta se tekee samalla naapurimaiden löydöistä entistä arvokkaampia meillekin.

Ensimmäisten löytöjen vertailu

Megalosaurus (kuvattu 1824)

• Luultiin aluksi noin 12-20 metrin pituiseksi nelijalkaiseksi
• Ensimmäinen tieteellisesti nimetty dinosaurus
• Oxfordshire, Englanti
• Lihansyöjä (teropodi)

Iguanodon (kuvattu 1825)

• Arvioitiin massiiviseksi, iguaania muistuttavaksi olennoksi
• Osoitti dinosaurusten olleen myös kasvinsyöjiä
• Sussex, Englanti
• Kasvinsyöjä (ornitopodi)

Harrastajan pettymys ja oivallus: Tapaus Lauri

Lauri, espoolainen harrastajageologi, vietti kolme kesää etsimällä fossiileja Etelä-Suomen vanhoista louhoksista. Hän toivoi löytävänsä edes pienen merkin hirmuliskojen aikakaudesta, vaikka tiesi teorian niiden puuttumisesta.

Ensimmäinen yritys: Lauri keskittyi Paraisten kalkkikivilouhoksiin uskoen, että kalsiumpitoinen kivi säilyttäisi luut. Tuloksena oli vain kasa tyhjiä simpukankuoria ja turhautumista, kun kivi paljastui liian vanhaksi.

Luettuaan geologian historiaa syvällisemmin hän tajusi, että Suomen kallioperä on useimmiten 1.800 miljoonaa vuotta vanhaa. Dinosaurukset elivät vasta satoja miljoonia vuosia myöhemmin, joten kivi oli liian vanhaa jo syntyessään.

Lauri päätti matkustaa Tanskan Mons Klintiin, missä hän löysi ensimmäiset fossiilinsa muutamassa tunnissa. Hän oppi, että harrastuksessa oikea sijainti ja kivilajin tuntemus ovat tärkeämpiä kuin pelkkä intohimo.