Miksi rehevöityminen on ongelma?

Miksi rehevöityminen on ongelma? Ekologiset tuhot

Vesistöjen muuttuminen elinkelvottomaksi herättää kysymyksen siitä, miksi rehevöityminen on ongelma luonnolle. Liiallinen ravinteiden määrä käynnistää ketjureaktion, joka uhkaa kalakantoja ja puhtaan veden saantia. Tämän ympäristöongelman ymmärtäminen auttaa suojelemaan lähivesiä vakavilta seurauksilta. Tutustu vesistöjen muuttumisen riskeihin ja opi ehkäisemään haittoja ajoissa.

Miksi rehevöityminen on ongelma ja mitä se tarkoittaa?

Vesistöjen rehevöityminen on prosessi, jossa liiallinen ravinteiden, erityisesti fosforin ja typen, määrä kiihdyttää kasvien ja levien perustuotantoa. Ilmiö voi liittyä moniin eri tekijöihin, ja sen seuraukset heijastuvat laajasti koko vesiekosysteemiin muuttaen veden laatua sekä eliöyhteisöjä.

Noin 75% fosforikuormasta ja lähes 66% typpikuormasta on peräisin ihmisen toiminnasta, kuten maataloudesta, metsätaloudesta ja jätevesistä. Kun nämä ravinteet pääsevät veteen, luonnon tasapaino järkkyy. Ongelma ei ole pelkästään kosmeettinen, vaan se käynnistää vaikeasti pysäytettävän ketjureaktion.

Muistan elävästi, kun lapsuuden mökkijärveni muuttui kirkkaasta uimavedestä vihreäksi puuroksi vain muutamassa vuodessa. Se turhautti minua valtavasti. Rantakivien limoittuminen teki uimisesta lähes mahdotonta, ja löyhkä oli toisinaan sietämätön. Silloin ymmärsin, että kyseessä on syvä ekologinen kriisi, joka vaatii jatkuvaa työtä.

Veden sameneminen ja valon puute uposkasveille

Rehevöitymisen ensimmäisiä näkyviä merkkejä ovat veden samentuminen ja näkösyvyyden merkittävä heikkeneminen lisääntyvän kasviplanktonin vuoksi. Tämä luo vaikeita olosuhteita pohjassa eläville kasvilajeille.

Matalissa järvissä kasviplankton voi lisääntyessään syrjäyttää lähes kokonaan muun uposkasvillisuuden, sillä valo ei enää tunkeudu samean vesimassan läpi. Vaikka pinnalla kukkivat ilmaversoiset kasvit, kuten järviruoko, hyötyvät ravinteista, syvemmällä olevat kasvit kuolevat valonpuutteeseen. Tämä kaventaa monien vesieliöiden elintilaa.

Hajakuormituksen hallinta on vaikeaa, ja esimerkiksi viljelymaat sekä metsätalous pitävät yllä jatkuvaa ravinteiden virtausta. Suomessa tehdyissä ekologisissa arvioissa on havaittu, että noin 18% järvistä ja jopa 37% jokivesistä ei saavuta hyvää ekologista tilaa pääasiassa juuri rehevöitymisen ja liettymisen vuoksi.

Happikato ja ravinteiden sisäinen kuormitus

Kun levämassa ja vesikasvit lopulta kuolevat, ne painuvat pohjaan, jossa bakteerit alkavat hajottaa orgaanista ainesta kuluttaen samalla vedessä olevaa happea. Tämä johtaa erityisesti talvisin ja syvissä upeissa kriittiseen happikatoon.

Hapettomassa tilassa käynnistyy ilmiö, jota kutsutaan vesistön sisäiseksi kuormitukseksi. Pohjasedimentteihin sitoutunut fosfori alkaa vapautua takaisin veteen hapenpuutteen vuoksi, mikä ruokkii levien kasvua entisestään, vaikka ulkoista kuormitusta saataisiin pienennettyä. Se on noidankehä.

Noin 90% fosforikuormasta ja 80% typpikuormasta on vaikeasti hallittavaa hajakuormitusta, joka on peräisin pelloilta ja haja-asutuksesta. Kun pohjan happitilanne romahtaa, biologinen monimuotoisuus vähenee rajusti, ja pohjaeläimet sekä simpukat kuolevat ensimmäisinä hapenpuutteeseen.

Kalaston muuttuminen ja särkikalojen dominanssi

Rehevöityminen muuttaa vesistön kalaston rakennetta suosien lajeja, jotka sietävät sameaa vettä ja alhaisia happipitoisuuksia. Tämä johtaa arvokalojen vähenemiseen.

Särkikalat, kuten särki ja lahna, runsastuvat huomattavasti ja alkavat viedä elintilaa herkemmiltä petokaloilta, kuten lohikaloilta ja kuhalta. Särkikalojen lisääntyminen pahentaa vesistöjen rehevöitymisen seuraukset entisestään, sillä ne tonkivat pohjaa ravintoa etsiessään ja vapauttavat sedimentistä lisää ravinteita veteen.

Järvien kunnostushankkeissa on huomattu, että tehokalastuksella eli poistamalla suuria määriä särkikaloja voidaan katkaista tämä sisäinen kehä tehokkaasti. Se vaatii kuitenkin vuosien sitoutumista ja satojen kilojen kalansaaliita per hehtaari, ennen kuin ravintoverkon tasapaino korjaantuu ja veden kirkkaus palautuu.

Kasvihuonekaasupäästöt ja ilmastovaikutukset

Vesistöjen rehevöitymisellä on suora yhteys myös globaaliin ilmastonmuutokseen, sillä rehevät ja hapettomat pohjat tuottavat merkittäviä määriä kasvihuonekaasuja.

Järvien luontaiset hiilidioksidi- ja metaanipäästöt kasvavat, kun orgaanisen aineksen määrä lisääntyy ja sen hajotus tehostuu. Erityisesti matalat ja pienet järvet, jotka ovat kaikkein yleisin järvityyppi pohjoisilla alueilla, voivat muuttua huomattaviksi päästölähteiksi, mitä rehevöityminen aiheuttaa ympäristölle.

Suomen sisävesien hiilidioksidipäästöjen on arvioitu olevan tasolla 1.400 Gg vuodessa, kun taas pohjasedimentteihin varastoituu vain murto-osa eli noin 65 Gg hiiltä samassa ajassa. Jos sademäärät ja lämpötilat nousevat ilmastonmuutoksen myötä, valumien mukana huuhtoutuu entistä enemmän ravinteita, mikä selvittää, miksi vesistöt rehevöityvät yhä nopeammin.

Ravinteiden lähteet ja niiden hallintakeinot

Hajakuormitus

• Noin 90% fosforikuormasta ja 80% typpikuormasta
• Erittäin vaikea hallita ja seurata, koska ravinteet valuvat laajalta alueelta maaperän kautta
• Suojavyöhykkeet pelloilla, lannoituksen optimointi ja kosteikkojen rakentaminen
• Maatalouden viljelymaat, metsätalous, haja-asutus ja ilmalaskeuma

Pistekuormitus

• Noin 10% fosforikuormasta ja 20% typpikuormasta
• Helppo valvoa ja mitata, koska päästöt tulevat yhdestä selkeästä putkesta tai pistemäisestä kohteesta
• Uudet puhdistustekniikat, jotka ottavat talteen jopa 96% fosforista ja 30% typestä
• Asutuskeskusten jätevedenpuhdistamot, teollisuuslaitokset ja kalankasvatus

Littoistenjärven kunnostus: Kemikaalikäsittelyn haasteet ja onnistumiset

Varsinais-Suomessa sijaitseva Littoistenjärvi kärsi vuosikymmeniä vakavasta rehevöitymisestä ja jokavuotisista myrkyllisistä sinilevistä. Paikalliset asukkaat ja aktiivit olivat epätoivoisia, sillä perinteiset hoitokalastukset eivät tuottaneet riittävän nopeita tuloksia.

Ensimmäinen suuri yritys tehtiin kemiallisella polyalumiinikloridikäsittelyllä. Aluksi asukkaat pelkäsivät ekosysteemin romuttumista, ja käsittelyn aikana osa kaloista kärsi hapenpuutteesta, kun saostunut fosforimassa painui pohjaan.

Tutkijat ja kunnostajat huomasivat, että pelkkä kemikaali ei riitä pitkäaikaiseen tulokseen ilman ulkoisen kuormituksen pysäyttämistä. He muuttivat strategiaa ja alkoivat rakentaa valuma-alueelle laskeutusaltaita.

Käsittelyn seurauksena järvi muuttui kerralla erittäin kirkkaaksi ja näkösyvyys parani metreillä. Järven virkistyskäyttö palautui, ja hanke osoitti, että radikaalitkin menetelmät voivat toimia oikein tuettuna.