Miten rehevöityminen vaikuttaa rakkohauru?

miten rehevöityminen vaikuttaa rakkohauruun: Rihmalevän vaikutus

miten rehevöityminen vaikuttaa rakkohauruun on kriittinen kysymys merten tilan ja ekosysteemin hyvinvoinnin kannalta. Ravinteiden kertyminen veteen aiheuttaa monia haitallisia muutoksia, jotka uhkaavat pohjakasvillisuuden säilymistä ja monimuotoisuutta. On välttämätöntä tuntea nämä vaikutukset, jotta rannikoiden arvokkaat luontotyypit turvataan tehokkaasti. Lue tästä lisää rehevöitymisen aiheuttamista uhista ja niiden seurauksista meriluonnolle.

Miten rehevöityminen muuttaa rakkohaurun elinolosuhteita?

Rehevöityminen on suurin yksittäinen uhka Itämeren rakkohaurulle, sillä se samentaa vettä ja lisää nopeakasvuisten rihmalevien määrää. Se, miten rehevöityminen vaikuttaa rakkohauruun käytännössä, heikentää haurun mahdollisuuksia yhteyttää ja vie siltä elintärkeän kasvutilan paljailla kallio- ja kivikkopinnoilla. Mutta on olemassa yksi kriittinen tekijä, joka usein unohdetaan puhuttaessa rakkohaurun elpymisestä - palaan tähän yllättävään esteeseen myöhemmin kohdassa, joka käsittelee rannikkovesien kunnostusta.

Samentuminen on nostanut rakkohaurun esiintymisrajaa syvyyssuunnassa jopa merkittävästi monilla rannikkoalueilla.^[1] Kun vesi samentuu planktonlevien lisääntyessä, valo ei enää tavoita syvällä kasvavia yksilöitä. Muistan itse, kuinka kymmenen vuotta sitten Saaristomerellä sukeltaessani saatoin löytää tuuheita hauruja vielä viiden metrin syvyydestä. Nykyään samalla paikalla hämärä laskeutuu jo kolmessa metrissä. Valo on haurulle kaikki kaikessa. Ilman sitä se nääntyy.

Rihmalevien hyökkäys: Kilpailu elintilasta

Rihmalevät, kuten ahdinparta ja pallo- ja lettilevät, reagoivat ravinteiden lisääntymiseen huomattavasti nopeammin kuin hitaasti kasvava rakkohauru. Tämä rihmalevä ja rakkohauru kilpailu kirjaimellisesti tukahduttaa haurun peittämällä sen vaaleanruskeat haarat hienolla, vihreällä matolla. Tämä matto ei ainoastaan varjosta haurua, vaan se kerää myös sedimenttiä ja estää uusien hauruyksilöiden kiinnittymisen pohjaan.

Tämä kilpailu on epäreilua. Rakkohauru kasvaa vain muutaman senttimetrin vuodessa, kun taas rihmalevät voivat moninkertaistaa biomassansa viikoissa. Olen nähnyt rantoja, joissa upeat rakkohaurumetsiköt ovat muuttuneet limaiseksi levämössöksi vain parin lämpimän ja ravinteikkaan kesän aikana. Se on turhauttavaa seurattavaa. Prosessi on nopea, mutta toipuminen on tuskallisen hidasta. Itämeren typpikuormitus on laskenut hieman viimeisen kahden vuosikymmenen aikana,^[2] mutta pohjan tila reagoi viiveellä.

Ravinteet ja veden kemiallinen muutos

Korkeat typpi- ja fosforipitoisuudet muuttavat koko ekosysteemin tasapainoa. Itse asiassa rehevöitymisen vaikutus rakkohauruun on usein kohtalokas, sillä rakkohauru on sopeutunut niukkaravinteiseen ympäristöön, jossa se pärjää hitaalla kasvulla ja kestävällä rakenteella. Rehevöityminen kuitenkin suosii opportunistisia lajeja. Kun ravinteita on liikaa, rakkohaurun pintaan tarttuu päällyskasvustoa niin paljon, että hauru lopulta irtoaa alustastaan tai tukehtuu. Se on tragedia hitaassa liikkeessä.

Vaikutukset koko Itämeren monimuotoisuuteen

Rakkohauru ei ole vain levä, se on vedenalainen metsä. Koska rakkohaurun merkitys ekosysteemille on suuri, yksi ainoa rakkohaurumetsikkö voi tarjota kodin jopa monille eri selkärangattomalle lajille,^[3] kuten katkoille, siiroille ja kotiloille. Nämä eliöt puolestaan ovat elintärkeää ravintoa kalojen poikasille. Kun hauru katoaa rehevöitymisen myötä, koko tämä monimutkainen ravintoverkko murenee.

Tutkimusten mukaan rakkohaurun poistuminen vähentää rannikon selkärangattomien eläinten määrää jopa merkittävästi kyseisellä alueella.^[4] Tämä heijastuu suoraan kalakantoihin, erityisesti ahveneen ja haukeen, jotka tarvitsevat hauruviidakoita suojapaikoikseen. Rehevöityminen ei siis vain muuta veden väriä - se tuhoaa Itämeren lastentarhat. Luonnon monimuotoisuus on kuin korttitalo, ja rakkohauru on yksi sen alimmista, kannattelevista korteista.

Tässä on se aiemmin mainitsemani kriittinen tekijä: vaikka veden laatu paranisi, rakkohauru ei palaa, jos rihmalevät ja sedimentti ovat jo vallanneet kaikki paljaat pinnat. Se tarvitsee puhdistetun kallion kiinnittyäkseen. Ilman puhdasta pintaa uudet alkiot eivät saa otetta, ja elpyminen pysähtyy ennen kuin se alkaakaan. Tämä on se todellinen pullonkaula Itämeren kunnostuksessa.

Rakkohauru vs. Rihmalevät: Selviytymistaistelu

Nämä kaksi levätyyppiä reagoivat rehevöitymiseen täysin eri tavoin, mikä selittää rakkohaurun vaikeudet muuttuvassa Itämeressä.

Rakkohauru (Avainlaji)

• Luo elinympäristöjä ja suojapaikkoja sadoille eliöille
• Hidas, noin 2-5 senttimetriä vuodessa
• Matala, sopeutunut niukkaravinteiseen veteen
• Monivuotinen, voi elää jopa kymmeniä vuosia

Rihmalevät (Kilpailija)

• Tukahduttaa muita lajeja ja kuluttaa happea mädäntyessään
• Erittäin nopea, räjähtävä kasvu kesäisin
• Korkea, hyötyy suoraan rehevöitymisestä
• Yksivuotinen tai lyhytikäinen, kuolee ja mätnee syksyllä

Matin havainnot Turun saaristossa: Vuosikymmenten muutos

Matti, eläkkeellä oleva kalastaja Turun saaristosta, on seurannut kotirantansa tilaa 1980-luvulta lähtien. Hän muistaa ajan, jolloin vesi oli niin kirkasta, että rakkohaurut näkyivät selvästi laiturin päästä vielä syksylläkin.

1990-luvun lopulla rehevöityminen iski lujaa. Matti huomasi, että verkot alkoivat täyttyä limaisesta 'hötöstä' ja rakkohaurut muuttuivat tummanpuhuviksi ja repaleisiksi. Hän yritti puhdistaa rantakiviä käsin, mutta rihmalevä palasi viikossa.

Lopulta Matti tajusi, että kyse ei ollut vain pinnallisesta liasta. Veden samentuminen oli nostanut hauruvyöhykkeen niin lähelle pintaa, että jäät repivät talvisin viimeisetkin sitkeät yksilöt irti pohjasta.

Nyt, 2020-luvun puolivälissä, tilanne on hieman vakiintunut paikallisten suojelutoimien ansiosta. Haurua on palannut joihinkin kohtiin, mutta Matti tietää, että alkuperäiseen loistoon on vielä pitkä matka ja vaatii jatkuvaa ravinteiden tarkkailua.